Syksy alkoi poikani koulunkäynnin merkeissä, mutta pari päivää mentyään omalla painollaan kaikki muuttui kummalliseksi syöksylaskuksi jolle ei tuntunut olevan loppua. Minulle poika oli sama kuin ennenkin, mutta koulusta tuli ihmeellisiä yhteydenottoja. Soitteluja. Tule hakemaan. Minusta tuntuu, että pitää tulla hakemaan. Vartissa piti ehtiä. Ei kai siinä, tekeminen seis, koko arki ja lasta hakemaan. Lapsi joka oli tosi turhautunut ja stressaantunut kun koululle pääsin. Opettajaan en saanut oikein mitään kontaktia. Tarinoitakin alkoi tulla, mutta ne eivät kestäneet tarkastelua ollenkaan. Vähän jatkoi juttua niin aikuisten tarinat rakoilivat niin ettei tiennyt enää mihin uskoa. Oman lapseni tiedän ja tunnen, niin hyvässä kuin pahassa, mutta mitä tehdä kun aikuisten viestit ovat täysin ristiriidassa sen kanssa mitä lapsesta tietää eikä aikuiset puhu suoraan ja kun puhuvat eivät heidän versionsa kestä tarkastelua lainkaan? Eivätkä he ole ollenkaan valmiita edes keskustelemaan? 

Näin ollen en edelleenkään tiedä mitä koulussa on tapahtunut, vaan kaiken sen sohlaamisen jälkeen kun vaadin koulun vaihtoa on nykyisessä mennyt oikein hyvin. On osa ryhmää, on kavereita, osaa keskittyä tunneilla, ei häiritse muita, vetelee kokeista kymppejä.. Tavallinen pojanrimpula toki, että ei aina täydellinen tai sinne päin, mutta normaaleissa merkeissä kuitenkin kuulemma. :D

Ainoa hyvä asia koko sotkussa oli että poika pääsi viimein tutkimuksiin, joissa todettiin asperger oireyhtymän piirteitä. Hän on kuitenkin tavallisissa ryhmissä pärjännyt ihan hyvin ja harrastuksissa ollut myös mukana, kuten tämänkin koko sotkun ajan eli mikään mikä estäisi toimimasta tavallisessa ryhmässä se ei liene. En tiedä, mikä koulussa tuli. Opettaja väitti että esikoulussa on ongelmia ollut ja kun jäi asia painamaan niin soitin sinne vaan ei poikaa hoitanut ymmärtänyt mistä on kyse. Tiedä sitten.. Ymmärrän kyllä senkin että kyseiset ihmiset olivat tekemisissä lapseni kanssa vuosia, he ovat tottuneet ehkä lapseeni. Onhan hänessä aina ollut ns erikoisia piirteitä mutta olen ajatellut niiden kuuluvat pääasiassa persoonaan. Sellainen tietty pikkuvanhuus ehkä sihen että on niin paljon aina ollut kanssani ja voimakas oppimiskyky ja muisti vaan perintöä isänsä puolelta jne. Toki nyt kun aspergerista puhutaan ja siitä luin sopii moni piirre siihen. Harmi vaan ettei tullut selkeämmin esille aiemmin.

Diagnoosi ja koko tämä sotku on nostanut itsessä melkoisen  tunne sekamelskaa esiin vaan pikku hiljaa alkaa hyväksyä asian ja huomaa, että elämä jatkuu. Ja kantaa. Täytyy sanoa että ammatti-ihmisiltä olemme saaneet vaan myötäelämistä ja tukea. Pitkin matkaa. Jopa puolesta suututtu koulun tekojen johdosta. Voimakkaammin kuin itse olisin siinä hädässäni edes osannut. Itsellä siis vain hyvät kokemukset vaikka koulu meidän ilmeisesti aika karmeaksi perheeksi leimasikin alunperin.. Onni onnettomuudessa, että paikalle hälytetyillä oli järki ja sydän paikallaan. :)

Ja on tässä kaikessa saanut aikamoisen tulikasteen uusi suhdekin joka pääsi alkaamaan vähän ennen kaikkea tätä sotkua. Hän on edelleen rinnallani vaikka ei se helppoa ollut hänellekään, tuki ja auttoi minkä osasi silloin kun itsellä kyllä alkoi olla jo melkoinen hätäkin siitä mitä tässä tapahtuu.. On hyvin ottanut lapsen diagnoosinkin vastaan. Vaan kyllä meistä kumpikin jo vähän tasaisempaakin eloa kaipasi. :D

Toivotaan, että tämä tästä. Jos voisi pyytää, että jos vaikka nyt ei mitään kauheita ihmeellisyksiä nyt vähään aikaan. En tosin edes tiedä keneltä pyydän. :D