Tänään sitä on lähinnä mietiskellyt mustasukkaisuutta yleisesti. Nykyään sana tuntuu olevan kirosana. Kilvan keskustelupalstoillakin toitotetaan kuinka vapaamielisiä ollaankaan. Missään ei tunnu vaikka toinen tekisi vaikka mitä ja kenen kanssa. Suhteissa alleviivataan vapautta ja oikeutta tehdä miten itse haluaa. Minun on rehellisesti sanoen kauhean vaikea uskoa, että välittääkään toisesta, jos ei edes vähän ole mustasukkainen ja  ole kiinnostunut hänen ajatuksistaan ja halua tehdä päätöksiä yhdessä kummankin hyvää ajatellen.

Tietenkään toista ei voi todella omistaa ja mitä sellaisella suhteella tekisikään? Vapaasta tahdostahan sitä yhdessä pitäisi olla, siksi että haluaa olla yhdessä. Vahtimisella, vaatimisella, kahlitsemisella toisen menettää kaikkein helpoiten. Mutta.. Kyllä sitä itse ainakin haluaisin tietää ettei ole ihan sama olenko siinä vierellä vai en. Haluaa olla toiselle tärkeä ja rakas. Eikä minua kyllä haittaisi lainkaan olla rakkaani oma. Päinvastoin. Olen vain sillä tavalla rakennettu. :)

Kaipa minä sitten vain olen kummallinen. Tai vanhanaikainen nyt ainakin. Toisaalta kyllä uskon luottamukseen ja vapauteen, tilaan. Ja kun olen näitä asioita tässä miettinyt, sitä enemmän noihin asioihin uskon. Silti sitä kyllä ei osaa ajatella, että pitäisi kaikki vapaus olla. Itseasiassa itsestä lähinnä tuntuu, että suuri vapaus on kuin hyvin peitelty sudenkuoppa. Ovela ansa jossa odottaa suuri yksinäisyys ja josta on vaikea omin voimin nousta ylös. Avunkin kanssa voi olla vaikeaa jos ansassa on virunut liian kauan.

Tiedä häntä. Kunhan pohdin.