Aurinkoinen, joskin hieman syksyisen oloinen päivä ollut tänään. Ollaan lähinnä ulkoiltu kun ei ole satanut. Kesäisistä päivistä pitää ottaa vielä kaikki irti kun niitä on ja läheisessä puistossakin vielä kesätoimintaa lapsille. Kohta sekin ilmainen riemu on ohi. Harmi kyllä.

Lapsi ikävöi kovasti isäänsä. Kaipa se viikko isällä vaan sitten aiheutti tälläisen ongelmallisen kauden. Eipä sille mitään voine tai no, pitämällä perussäännöt voimassa, tukemalla, keksimällä ohjelmaa ja vaan.. No, olemalla aikuinen. :) Taitaa hoitopaikkaankin meno jännittää. Hän selvästi puhuu asiasta aika paljon jo, eikä siihen enää montaa viikkoa olekaan. Asiat muuttuu. Puhuttiinkin siitä tänään ja sen jälkeen on tuntunut olevan helpompi olla. Ilmeisesti tuo viikko aiheutti myös jonkinlaisen pelon siitä että minä en lähellä enää olisikaan. Puhunut kovasti tästä aiheesta ja nähnyt painajaisiakin. Ovat tosin jo onneksi loppuneet. Ei hän vaan ole tottunut minusta erossa pitkään olemaan, mutta kaikkeen tottuu. Samaa se oli ensin noiden viikonloppujenkin kohdalla. Enää ei ole ollut niiden suhteen ongelmaa.

Itseä välillä ärsyttää lapsen tässä oireillessa ihmisten vihjailut ettei ole kuria. Ei se kurikaan kaikkeen ole ratkaisu ja kyllä meillä rajoja on. Loppujen lopuksi ei sekään kaikkeen toimi kun ideana on kuitenkin kasvattaa omillaan toimeentuleva mahd. ehjä aikuinen, eikä mitään toisten käskyjen mukaan sinkoilevaa henkisesti rikottua sätkynukkea. Omalta kohdaltani tiedän ettei tuohon tiukempi kuri ja sanominen auta ja on siihen joskus itsekin syyllistynyt kun en täydellinen ole. Siis, kovempaan sanomiseen. Eikä se tee muuta kuin mutkistaa asioita. Omalla kohdalla tuo meni vielä aivan yli, eikä siitäkään mitään hyvää seurannut. Päinvastoin. Ja silti en ollut kiltti ja hiljainen ja helppo. ;)

Kaipa kyse on enemmänkin sellaisesta kultaisesta keskitiestä. Kaikkea sopivasti. :) Rajoja tarvitaan tottakai. Sääntöjä on maailma täynnä. Täällä pärjätäkseen on osattava monenlaista. Rajoitta kasvaminen olisi nähdäkseni lapselleni aikamoinen karhunpalvelus. Sääntöjä ja rajoituksia kun piisaa aikuisenakin. Liika on kuitenkin liikaa näissäkin asioissa. Rakkautta, rajoja ja ymmärtämistä. Empatiaa. Niin minä koitan lapseni kasvattaa. Ei sitä aina onnistu, kun on vain virheellinen ihminen itsekin. Yritän kuitenkin. Toivottavasti se riittää...

Toisaalta..

Ei sitä kyllä saisi tässä itseäkään unohtaa. Jättää täysin kakkosasemaan. Elää vain lapselle ja lapsen kautta. Ei sekään olisi oikein itselle kuin ei oikeastaan loppujen lopuksi lapsenkaan kannalta pidemmän päälle. Näin pienenä siitä tuskin haittaa on kunhan ei nyt ihan älyttömäksi mene. Myöhemmin ehkä sitten sitäkin enemmän.

...mutta se onkin taas sellainen oma akilleenkantapääni tässä tilanteessa. Ja varmaan aika yleisesti muutenkin. Oikeastaan. Ei minulla kyllä oikein ole muuta. Ihmissuhteetkin on aika rampoja noin muuten jotenkin. En minä tiedä. Eivät koskaan ole olleet se vahva puoleni. Nykyään ei enää aina oikein jaksaisi ihmisiä. Poikkeuksiakin on, mutta hyvin vähän. Enkä oikeastaan tiedä jos nähtäisiin useammin miten reagoisin? Vaikea sanoa. Sitä toki aina toivon, mutta vaikea uskoa jotenkaan sitten taas toisaalta että homma niin eri olisi.  Ei jaksa niitä pelejä mitä ihmiset harrastaa jatkuvasti. Menee niin käsittämättömäksi. Olen noissa asioissa aivan urpo. Pakko myöntää. Helposti loukkaankin ihmisiä tarkoittamatta. Siitä tulee aina surullinen olo, mutta kun en vaan osaa ja sitten itse jää vain ihmettelemään että mitä tein.

Ei oo helppoo.

Mutta, kellä ois?