Lapsi kipeänä. Ei tosin mikäli vanhat merkit paikkaansa mitään aikuisille tarttuvaa ja se olisi edes mukavaa ettei itselle tulisi mitään. Jaksaa sitten paremmin tätä arkea pyörittää ja lastakin hoitaa.. Viime talvena olin monta viikkoa pariinkin otteeseen tosi kipeänä ja se oli hyvin rankkaa. Ja silloin sentään oli toinenkin aikuinen tässä.. Mutta, kaikesta selvitään. Uskoisin kuitenkin niin ja minähän tuon perushoitamisen ja hoivan olen aiemminkin tehnyt. Kaupassakäymisiä ja mahd. lääkärikäyntejä pitää sitten mahdollisesti vähän miettiä jos oikein kipeäksi lapsi tulee, ettei liian helppoa olisi..

On vaan niin surkeaa kuin lapsi sairastaa! Aika vähän sitä kuitenkaan voi tehdä. Loppujen lopuksi. Tuntuu kurjalta kun toinen joutuu kärsimään. Onneksi sentään jo ymmärtää jonkin verran mistä on kyse. Ymmärtää lääkkeiden otot, kestää surkeaa oloa vähän paremmin jne. Niin se pieni kasvaa. Pikku hiljaa.. Minunkin vauvani on jo vähän isompi poika! Tänään mietinkin, että aika menee kuitenkin nopeasti. Kohta on jo seuraavat synttäritkin! Tai no.. Onhan niihin aikaa, vaikka lapsi onkin niistä jo pari kuukautta puhunut. Tiedä mistä synttärivillityksen onkin saanut.

Tänään onkin tosiaan ollut siis sisäaktiviteettipäivä sairaudesta johtuen. On pelattu, on piirretty, on maalattu, lapsi on lepäillyt tietysti eli on luettu jonkin verran ja dvd:eitäkin on katseltu herkkuna (lähinnä sairastelua yms varten nuo onkin olemassa). Sujuu se lepäily ja lököttely vähän paremmin ja parempi mielikin itseasiassa sairastaa noin. On niitä puuhapäiviäkin taas tulossa kunhan tuosta paranee. Harmi, että menee koko loppuviikon menot ja systeemit nyt uusiksi. Enkä tiedä tuleeko isäviikonlopustakaan mitään. Sen sitten näkee. Suuri suru siitä kyllä tulee jos ei tule.. Mutta uskoisin tuonkin olevan jotenkin järjestettävissä heti kun lapsi siitä taas nousee tolpilleen taas.

Nykyään arki tuntuu olevan yhtä järjestelemistä kulkemisten (ei autoa käytettävissä ja asutaan aika syrjässä) kanssa. Mutta en sitten oikein ole saanut tästä muutettuakaan. Tuntui, että liikaa muutoksia niin pojalle kuin minullekin oikeastaan samaan syssyyn ja kun tässä on mahdollista ollut olla. Mutta tiedä sitten kuinka kauan tätä venkslaamista hankalien kulkemisten kanssa jaksaa. Täällä vaan olisi vähän edes maaseutumaisemissa, enemmän tilaa jne. Kulkemiset ovat toki helpompia keskustammassa mutta sitten onkin vuokrakin vastaavasti isompi ja ympäristö toki erilainen. Ei omaa pihaa jne. Tiedä sitten. Luultavasti jossain vaiheessa kuitenkin voittaa mukavuuden halu. Mahdollisesti. Minä en vaan enää haluaisi kerrostaloon! En sitten millään, saati tuonne kaupungin lähettyvillekään. Haluaisi ja haluaisi.. Ihan kuin sitä kysyttäisi..

Ja pöh.

Ja onko sillä niin väliäkään missä asuu oikeastaan? Varsinkin kun ei tämäkään mikään mieleisistä mieleisin ympäristö ole ollut. Oikeasti. Jotenkin vaan sitä kai on jotenkin kotiutunut tänne ja vihaan muuttamista. Varsinkin kun ei voi muuttaa mieleiseen kotiin, ei edes sinnepäin. Kaikki se vaiva vaan sen takia, että joutuu ympäristöön josta ei pidä. Jippijaijee! Hmrn. Vaikka kai sitä pitäisi ajatella positiivisemmin, eikä taas äkäillä turhista. Mahdollisesti. :D

Aurinkoinen olo kaikesta huolimatta ollut aamusta asti. Iloinenkin. Pöllöylty lapsenkin kanssa taas koko päivä ja lapsella on toki ollut hauskaa. Ja niin se pitääkin olla. Kun sitä aina jaksaisi, vaikka ei sitä kyllä jaksa. Mutta pikku hiljaa varmasti paremmin. Tämä kaikki myllerrys ollut itsellekin aika paljon. Ja ihminen minäkin vain olen. Kuten me kaikki, otaksuttavasti. :)

Omaa jaksamista on vienyt ehkä eniten omien tunteiden hallinta exääkin kohtaan. Lapsen suhteen olen onnistunut mielestäni aika hyvin ja nykyään tuo meneekin paremmin. Aluksi oli välillä aika vihaa ja katkeruuttakin ilmassa ja sitä en halunnut lapselle näyttää ja haluan ehdottomasti suojella moiselta lastamme niin hyvin kuin vain kykenen. Erossakin tarpeeksi pienelle käsiteltävää ilman mitään haukkumisia ja muita köydenvetoja. Exän unteita en tuossa kyllä juuri ajatellut! Jos lasta ei olisi ollut, niin olisi kyllä saanut kuulla kunniansa niin pahasti kuin vain osaan sanoa. Toisaalta, en tiedä olisinko ollutkaan niin vihainen jos lasta ei olisi ollut? Olisihan se jättäminen varmasti egon päälle käynyt silloinkin ja loukannut sitäkin kautta ja suruakin olisi ollut, mutta silti.. En oikein jaksa uskoa. En ollenkaan. Jotenkin se kun kuviossa oli lapsi nosti sellaista omaa kiukkua asian suhteen ihan kauheasti. Vaikka tuskin kaikki syy miehessä on. Enpä usko. Ja turha syyllisiä etsiä onkaan. Hedelmätöntä tyynni sellainen.

Mutta kaikkeen tottuu ja oppii ja sopeutuu.

Ja exkin on hoitanut oman puoliskonsa suht ok. Pikku hiljaa. Auttanutkin arjessa ja uskon, että jos edelleen jotain hätätilanteita yms tulee niin auttaapi kyllä hädässä ja se on hyvä asia. Ja sekin, että pitää selvästi arvossa aikaa lapsen kanssa. Se on lapselle niin tärkeää! Aivan hirvittävän. En minä henkilökohtaisesti kai ikinä pysty hänelle anteeksiantamaan tätä kaikkea, mutta näin ollen pitää yhdessä pystyä toimimaan ja ei se niin kovin vaikeaa olekaan. Olen huomannut. :)

Toivottavasti asiat pysyykin näin. Sitä lapsen takia toivon syvästi!