Täällä taas..

Ei nukuta, vaikka viisainta oli olla toki nukkumassa. Viisainta, niimpä niin.. Ihan kuin muutenkaan koskaan ikinä toimisin siten kuten viisainta olisi. *hiljaista itselleen virnistelyä*

Olimme miehen kanssa Viikatteen keikalla tässä juuri ja kyllä oli kova keikka. Se vaan.. Jos voi jostain musiikista sanoa, että on sitä oman sielunsa musiikkia niin Viikatteesta kyllä voisi sanoa niin omalla kohdallani. Se iski silloin 11 vuotta sitten kun bändiin vahingossa törmäisin ja edelleen jokin vain natsaa niin mahdottoman hyvin. Sitä on vaikea selittää. Kun musiikkiin hurahtaneen siskon kanssa juttelee jostain bändistä niin hän osaa niin mahdottoman hyvin määritellä miksi tykkää siitä tai tuosta, mutta en minä osaa kuin osittain selittää tuota Viikatteeseen hurahtamistani. Silloin kun olin hyvin hyvin masentunut sain oudolla tavalla tukea ja iloa tuosta musiikista ja edelleen tuo musiikki ikään kuin soi syvällä minussa - outoa. Varmasti.  Ja tästä päästäänkin siihen, että vaikka kuinka olin yhteiskuvaa toivonut Kaarlen kanssa, niin kun hän yllättäen käveli vastaan keskellä tämän kaupungin katuja, niin en saanut sanaa irti itsestäni joten hetki meni ohi ja kuva jäi haaveeksi. Ehkä sitten joskus..

Nyt on taas Spotify päällä. Olen jäänyt tuohon palveluun täysin koukkuun sen jälkeen kun sain freen puhuttua tutun kautta itselleni. Tulee kahlattua lähes päivittäin tarjontaa. Nyt soi Happoradion uusin josta olen yllättäen tykännytkin jonkun verran vaikken kyseisen bändin musiikkia muuten ole järin kuunnellutkaan. Muutenkin on mukavaa kuunnella uusiakin levyjä kokeeksi varsin ennakkoluulottomasti kun ei tarvitse miettiä rahaa tai vaivalloista kirjastosta lainaamista (laiska olen ja sen myönnän).

En tiedä. On melko alakuloisia tunnelmia ollut tässä pidemmän aikaa. Päivät menee ihan hyvin, omalla vauhdillaan. Pojan kanssa tuntuu, että aikaa ei juuri jää. On se oma päivärytminsä ja kaikki lisähulinat siihen päälle, mutta muun ajan sitä on jotenkin kumman mieli maassa. Siitäkin huolimatta, että noin muuten kaiken pitäisi olla kunnossa. Laihdutusprojektikin eteenee omalla painollaan 100g-1,5kg lähtee viikossa. Vaikeaa ei ole juuri ollut tuonkaan suhteen. Joskus toki tekisi mieli herkutella, mutta olen päässyt suht helposti niiden hetkien yli. Leipomista kaipaan, mutta ei meillä ole kuin poika joka niitä voisi syödä enkä ihan viitsi hänelle peltikaupalla mitään leipoa saati itselleni kiusauksia tehdä tietentahtoen. Muuten kaikki menee tosiaan omalla painollaan. Välillä kaipaa aikoja jolloin sai olla enemmän itsekseen, kun siihen tottui aikuisiän aikana jo aika hyvin ja nyt sitten niitä hetkiä ei olekaan. Välillä se kypsyttää, mutta.. Minkäs sitä tällä tilanteelle voi. Toisten miehet osallistuu lapsen hoitoon ja viettää lapsen kanssa aikaa. Minun ei juuri, vaikka hieman parantunut tilanne onkin. Se taas tekee sen, että minun on jaksettava. On, vaikka ei aina jaksaisikaan. Ja välillä sitä pettyy itseensä aika raskaasti kun tulee ärähdettyä uhmaiselle lapselle. Pääasiassa sitä jaksaa, mutta tuo uhma nostaa välillä oikein pitkälle vedettynä kierroksia. Pakko se on myöntää. Tosin kyllä me sitten jutellaan ne tilanteet aina ja sovitaan. Silti sitä pitäisi osata olla parempi vanhempi.. *huokaus*

Elämä tuntuu niin kovin vaikealta, raskaalta ja velvollisuudentuntoiselta nykyään. Sitä iloa ja onnea on välillä vaikea löytää sieltä joukosta, vaikka kyllähän lapsi niitäkin hetkiä tuo ja on hän ihana pieni poika. :) Sitä vaan.. Jotenkin kai oletti tätä kaikkea vähän toisenlaiseksi, ei miksikään ruusuilla tanssimiseksi, mutta jotenkin helpommaksi ja että arjessa olisi ollut kaksi aikuista jakamassa vastuuta yhdessä. Sitä vastuuta niin teoriassa kuin käytännössäkin, mutta todellisuus olikin sitten aika muuta. Se arki löi aika kovasti kasvoihin, mutta kaikesta selvitään. Ja kasvaahan se poika ja sitä mukaa helpottaa ja miehenkin on helpompi lähestyä lasta. Tavalla tai toisella aina selviää kun niin vain päättää. Sen sitä tässä on ainakin itsestään oppinut vuosien kuluessa jos ei muuta.