Yö.

Nukahdin nähden unta siitä kuinka ovikello soi. Eräs pitkäaikainen ystävä tuli ilmoittamaan, että hän ei enää ikinä halua nähdä tai muutenkaan olla tekemisissä (oli ihan pitkän matkan takaa tullut tämän kertomaan ja alleviivasi tätä seikkaa moneen kertaan). Jäin seisomaan kummastuneena ovensuuhun vain saadakseni ohittavalta naapurilta kuulla ettei kiroileva siili-yöpaitulini ole kuulemma tarpeeksi seksikäs yöasu rappukäytävään. Siihen sitten heräsinkin.

Kaikkea sitä. Olin sen verran hämmentynyt etten saanut enää unta, joten vaapuin tietokoneelle huomatakseni, että
s,postia oli tullut. Kysyttiin oikein kohteliaimmin, että olisiko minulla mitenkään aikaa pientä palkkaa vastaan auttaa eräässä harrasteitani ja koulutustanikin vastaavassa jutussa. Mitä kernaimmin! Asia oli vielä äärimmäisen kiinnostava ja just sitä ominta! Tulin todella iloiseksi asiasta! Mielekästä tekemistä ja saan vielä pienen korvauksenkin käytetystä ajasta. Eihän se paljoa ole ja verothan siitä menee tietenkin, mutta kuitenkin.

Että paistaa se aurinko ainakin joskus tähänkin risukasaan. ;)

Muutenkin oli tullut paljon iloisia vastauksiatiedusteluihini mahdollisista harrastejutuista ymv. Tuli jopa sellainen fiilis, että meikäläistä olisi vähän kaivattukin. Hassu juttu. Minua?! :D No, ei kai sentään.. Kai ne tarvitsee vaan ilmaisen työjuhdan tai jotain.. ;)

Uni kyllä itsessään oli aika omituinen. Alku todennäköisesti huonon itsetuntoni oireiluja. Sekin on hassu kaveri se. Jotenkaan vaan ei sitä saa kuntoon. Kyllä sitä siis järjellä tietää ettei vastaamattomuus ajoittain tai kiireet tai muu ole mitään henkilökohtaista välttämäti. Silti alitajunta alkaa aika herkästi viestittämään punaista varoitusta. Jos en muuten reagoi niin nuo pelot tulee uniin vähintään. Tuosta seksikkyys jutusta en sitten mitään tiedäkään. Siili-paitulin kyllä omistan. Naapureille en kyllä sitä ole tietääkseni esitellyt, kuten en muitakaan uni- tai alusvaatteitani. Ja aika pitkälti uskonkin tämän jäävän pysyväksi olotilaksi. Ainakin mielellään. :D

Kaipa tämä itsetunnon notkahdus tästä taas. Aikanaan. Viimeistään sitten kun huomaa ettei ne tärkeät ihmiset mihinkään ole kadonneet vaikkei heistä aina niin oma-aloitteisesti jokahetki mitään kuuluisikaan. Kun eiväthän he ole aiemminkaan mihinkään kadonneet vaikkei olisi nähty tyyliin vuoteen tai pariinkaan.

Se meikäläisen pahin vihollinen taitaa asua pelissä. Toisaalta se on sen verran vanha ja tuttu taistelukaveri että sen metkut alkaaaina kuitenkin jossain vaiheessa oppimaan. Se on hyvä se. Pysyy paremmin niskan päällä. :)

Tekisi mieli ulos. Ei voi lähteä. Silti mieli kaipaa tuonne ulos.

Mutta,
ei auta.
Ei.