Lapsella massu kipeänä eli kotipäivä. Leivoin pullaa. Siivoilin. Ja nyt istun sitten koneella kunnes lapsi herää. Joku pieni pöpö sielä masussa nyt on ja se väsyttää. Hupsu kelli tuossa lattialla ja valitti että on kova ja ettei siinä voi nukkua. Hymyili oikein leveästi kun vein sänkyynsä. Oli kuulemma mukavampi paikka nukkumiseen. :D

Levoton olo. 

Mutta tuottelias. Olen kirjoittanut useita runoja parin päivän aikana. Ovat vain niin henkilökohtaisia että tuntuu pahalta pistää niitä mihinkään esille vaikka onhan noita netissä paljonkin eräällä runosivustolla esillä aiemmilta ajoilta. Ehkä nuo ovat vain vielä liian tuoreita esittelyyn.. On sellainen olotilojen purkamiskeino minulle tämä kirjoittaminen. Ja auttaakin siinä. Omalla tavallaan.

Kuuntelen takavuosien bändiä nimeltä Skädäm. Sopii jotenkin tähän hetkeen. Jäi aikanaan aika pahasti Yön jalkoihin tuo bändi mielestäni. Monesti kun musiikkiaan hakee netistäkin löytyy heidän kappaleitaan Yön nimen alta, vaikka jopa esityskin olisi Skädämin  On tämä nettiaika hienoa kun voi kaivaa helposti vaikka mitä vanhaa musiikkia kuunneltavaksi vähällä vaivalla. :)

Havahduin, että on jo torstai. Aika äkkiä se aika tuntuu menevän. Huomenna olisikin taas perjantai. Sitten on viikonloppu jolloin en tiedä mitä tekisi. Jotain olisi hyvä toki keksiä lapsen kanssa. Jotenkin tekisi mieli ottaa lapsi kainaloon ja lähteä jonnekin pois, mutta en yhtään tajua että mihin lähtisi. Lapsen kuskaaminenkin on vähän hankalahkoa kun ei ole sitä autoa ja sitten tarvittaisiin niitä vaatteita ja kaikkea mukaan. *huoh* Pitänee katsoa tuon vatsankin kanssa mihin suuntaan menee.. Ja mihin sitä menisikään tosiaan?

 

En tiedä.

En tiedä.

En tiedä.

 

Kai sitä on tällä haavaa vähän niinkuin tuuliajolla jotenkin. En tiedä sopiiko tälläinen elämä yleensäkään kellekään, mutta itselle ei sovi yhtään. Tunnen olevani jotenkin irrallinen. Vaikka tämä tunne on kyllä ollut jo ennen eroakin eli siihen ei liity. Jotenkin vaan kaikki meni joskus ihan väärin vuosia sitten.. Siltä on tuntunut jo niiiiiiin kauan..

 

Onnellisuus...

 

Eräänä päivän ystäväni totesi olevansa onnellinen. "Hienoa". Muuta en kai osannut siihen sanoa. Jäin miettimään, että olenko minä onnellinen ja kun en, niin koska olisin ollut? Siitä on tosi paljon aikaa.. Vaikka tuossa eräänä hetkenä jo miltei siltä tuntuikin. Se olotila vähän niinkuin leijui siinä ikäänkuin itselle napattavana mutta enhän minä sitä edes yrittänyt saada kiinni. Miksi? Pelosta. Minä en uskaltanut. En uskalla enää tavoitella sitä.

Kun..

Tuntuu siltä ettei siihen mahdollisuuksia ole vaikka niin haluaisinkin uskoa. Tai siis USKOTELLA itselleni. Ja jos jos sekin vietäisiin minulta kestäisinkö sen? Kestäisinkö?

 

Kestäisin, mutta se olisi kyllä erittäin vaikeaa. Erittäin erittäin. Jotain kuolisi minussa.

 

Ja se pelottaa.

 

 

*huoh*

 

ps. Loppujen lopuksi otsikkoon palatakseni.. Olen iloinen siitä ettei menty naimisiin. Ei siitä olisi tullut kuin lisää surua. Menetystä. Pettymystä ja kaikkea ikävää. Minä haluan naimisiin ihmisen kanssa, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Joka rakastaa minua ja minä häntä. Jonka kanssa olisi hyvä olla. Noin alkajaisiksi.