Aika kulkee loppumatonta kulkuaan. Arki on ollut mitä nyt milloinkin. On vietetty avomiehen kesälomaa reissaten tai siis en tiedä pitäisikö häntä jo exäksi kutsua? Mies suunnittelee iloisena tulevaa elämäänsä. Jotenkin sitä on turtunut koko tilanteeseen. Toimin siis normaalisti, oikeastaan tunnen olevanikin normaali. Mutta ei kai se niinkään ihan ole. Miehen tietyt piirteet ovat alkaneet ärsyttämään jumalattomasti, tietty itsevarmuus ja minun itsestäänselvyytenä pitäminen ja itsensä älykkäämpänä pitäminen yms kiristää hermoja. Huomaan löytäni itseni ajattelemasta, että TUOTAKAAN piirrettä ei kohta tarvitse enää sietää. Eipä sillä etteikö hän edelleen rakas olisi, mutta niin.. Täydellinen hän ei kyllä ole. ;)

Sanaharkkoja arjessa tulee, mutta ei varsinaisesti riitoja. On nauramista, normaalia juttelua yms. Kun oltiin miehen suvun mökillä jota olen oppinut rakastamaan itkettikin se ettei sinne enää pääse. Tunsin itseni epäkelvoksi pyrkyriksi kun itkin jotain hemmetin mökkiä. :D Mutta, kaipa siinä muutakin sentään mukana oli. Kai se mökki edustaa niitä yhteisiä asioista ja jopa haaveitakin (joskus suunniteltu sen ostamistakin) jotka nyt valuvat tyhjiin.

Miehen suvun suhtautumistapa loukkaa. Olen panostanut suhteeseen. Kestänyt vaikeitakin aikoja ja nyt sitten jätetään. Miehen suku sitten laittaa minut syylliseksi yksin koko tilanteeseen. Ilmeisesti. Tosin, ilmeisestikään meillä ei ole synkannut alunperinkään ja kaipa sen ymmärtää. Eihän kotona oleva sairas luuseri kai se trendikkäin ja kannattavin kumppanin valinta olekaan. Toivon kuitenkin, että asialliset välit säilyvät  - lapsen takia. Koitan olla katkeroitumatta, vihaamatta tai muutakaan vastaavaa. En halua pilata elämääni tälläisellä asialla, turhaahan se olisi. Vihannut olen joskus erästä enemmän kuin on terveellistä ja tiedän mitä se voi aiheuttaa. Samoin katkeruuden laita - se syö ihmisen pikkuhiljaa. Kuten vihakin. Ja lapseni elämää nyt vielä vähemmän haluan pilata tai vaikeuttaakaan.

Koitan katsoa eteenpäin. Ja uskon, että sielä siintää elämä jossä voisin olla tyytyväinen. Jos en sitten ihan onnellinenkin. Omassa rauhassani. Muihin ihmisiin en oikein enää luota ja suhteeseen panostaminen kaikkineen tuntuu hyvin raskaalta ajatukselta. Olen rakastanut syvästi elämässäni eikä koskaan loppu ole ollut onnellinen. Siinä riskeeraa niin paljon ja tuntuu etten jaksa sellaista enää. En jaksa pettymyksiä, turhaan valuvaa yrittämistä.

Tulevaisuus sitten toki näyttää mitä tullessaan tuo. Mutta tuskimpa minua kukaan oventakaa tule hakemaankaan. :)