Kuuntelen musiikkia luurit päässäni ja katselen ikkunasta ulos tuonne pimeään.

Huomaan, että mieli taas laukkaa vähän sekavastikin asiasta ja aiheesta toiseen nopeaa vauhtia kuten aiemminkin. Ennen kuin vaivuin ihme horrokseen taistellessani arjessa selviämisen kanssa. Unelmien kuollessa ympäriltä. Tuntui, että minulta lähti kaikki. Pidin jossain vaiheessa itseäni jo ihan hillittömän vanhanakin. Että elämäni oli nyt sitten siinä jne. Joo.. Ehkei sitä kuitenkaan hieman päälle kolmekymppisenä ole ihan ikäloppu? :D Sitä vaan kai jotenkin turtui kaikkeen siihen ja naimisiinmenon peruminen toistamiseen paria päivää ennen oli jo ihan liikaa. Jotenkin. Se tappoi minusta loputkin jollaintavalla.

Nyt sitä on jotenkin herännyt. Ja siinäkin mielessä, että on tosiaan tajunnut ettei ole ikäloppu ja ehkä viehätysvoimaakin on joku hippunen jäljellä sentään. :)  Huomaan, että suunnittelen taas asioita, haaveilen jne. Vielä on tietty pulppuileva ilo jotenkin hakusessa mutta ehkä sekin löytyy aikanaan. Uskoisin ja toivon. Se kävi vähän niinkuin kurkkaamassa varovasti kun eräs rakas ystävä oli käymässä. Tuli hymyilystä naama kipeäksi. Hassua.

Elämä jatkuu. Kaikesta huolimatta.

Toivon vain, että tulossa olisi tälle perheelle vähän onneakin välillä. Onnea ja iloa. Jotenkin siihenkin jaksaa ainakin varovasti uskoa. Ihan varovaisesti.

Silti on tosiaan asioita jotka kaihertavat. Eräskin josta aiemmin puhuin ja josta en tiedä sitten kuulenko ikinä mitään ja jos kuulen kuinka iso tiputus sekin on taas taaksepäin. Toisaalta.. Kuten lapseni aina sanon: "Kaikesta selvitään!" Pitänee vissiin näyttää vaan mallia. Vaikka sitten sydämessä tuntuisi miltä. Aluksi.

Kaikkeen kuitenkin oppii ja turtuu. Sen tässä ainakin on elämässä oppinut.