Sitä on koittanut mennä aikaisin nukkumaan, levätä tarpeeksi jne. Kunto ei vieläkään mikään ihan superi ole, mutta arki menee ihan hyvin kunhan antaa itselleen anteeksi sen ettei jaksa kuten terveenä. Se on joskus hirmu vaikeaa olevinaan. Kai sitä helposti ajautuu siihen sudenkuoppaan, että ajattelee helposti että on pakko puskea ja jaksaa täysillä kun tätähän se muutenkin on kokoajan. Mutta.. Ei se kyllä totta ole ihan sekään. Ihan hyvin voisi sallia itselleen sairastamisen tässäkin asiassa. Antaa itsensä toipua, mutta en tiedä miksi se on jotenkin niin eri asia kuin muuten. Ehkä sitä on vihainen kropalleen? Ehkä sitä ajattelee, että jos antaa ns. periksi sitä jotenkin myöntyy siihen että tätä se sitten vaan on. Tai jotain muuta ihan yhtä tyhmää.

Mutta, jokatapauksessa kyllä minä kroppaani koitan kuunnella vaikka se tuntuu vaikeaa olevankin. Se tuntuu LUOVUTTAMISELTA. Ja sitä minä EN tee. Sen joskus lupasin itselleni lapsena kun oli vaikeaa ja se on pitänyt. Minä en luovuta. Totuus on kuitenkin hyväksyttävä ja tässä asiassa se on se, että jos en anna myöten keholleni johtaa se vain suurempiin ongelmiin. Antamalla lepoa ja aikaa kaikki todennäköiseksi palaa taas samaan kuin ennenkin eli normaaliksi. Olen vain yhtä kokemusta rikkaampi taas siitä kuinka tärkeää on kuunnella omaa kehoaan ja mitä siitä seuraa kun ei näin tee. Jotenkin sitä ole tuon unohtanut muutamassa vuodessa.. Vaikka eipä kai sitä asiat ihan noinkaan yksinkertaisia ole. Eipä ne tunnu koskaan olevan.

Poika tuntui tänään vähän flunssaiselta joten jäätiin kotiin. Touhuttiin kaikenlaista yhdessä. Oli ihan leppoisaa. Leppoisaa vaikka hän puheeksi ottikin niin eron kuin muutonkin. Aika paljon hänen kanssaan voinee jo jutella. Toki tuon ikäisen tasolla jne, mutta kuitenkin. Yllätyin ihan kun totesi, että ikävintä muutossa on se että nykyinen koti on pienempi, mutta ei se oikeastaan haittaa. Oli selvästi asiaa miettinyt. Minulla on hieman huono mieli siitä ettei ole omaa huonetta hänellä enää varsinaisesti muttei se nykyisessä asunnossa olisi ollut toimiva ratkaisu tässä tilanteessa. Myöhemmin pitää sitten katsoa kun kasvaa. Eikä hän sielä koskaan oikein oleskellutkaan muuten kuin nukkuakseen. Eikä sekään oikein mieluista ollut. Lelut aina seilasivat muualla asunnossa. Nyt pysyvät lähellä säilytyspaikkojaan kun leikkii lähinnä olohuoneessa sielä kun on eniten tilaa muutenkin. Kerääkin täällä jotenkin automaattisesti kamansa koska muuten ovat jalan alla tai sängyssä edessä nukkumaan mennessä tms.

Mutta silti..

Tosin kyllähän se odotettavissa oli, että jos yksin jään hänestä arjessa huolehtimaan ei oikein ole mahdollisuuksia asua syrjemmässä ja sitten taas palveluiden lähellä neliöt maksavat enemmän. Huomattavasti enemmän.. Helpompaa tässä on kyllä selvästi olla. Kaikki on lähellä. Mutta, niin.. Ehkä se arjen sujuvuus kuitenkin on tärkempää kuin ne neliöt? :)

Ja kaipa kaikkeen tottuu. Ei tämä kuitenkaan mikään oikeasti pieni asunto ole. Aikanaan asuin 32 neliössä eikä se tuntunut edes pieneltä.. :D