Taas niitä päiviä kun kaikki mikä mennä voi mennä pieleen myös menee pieleen. Lapsi varmaankin reagoi eiliseen isällä oloon ja ikävään. Uskoisin näin. Pelkkää taistelua, surua, murhetta, kiukkua ja kiukuttelua. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, vaikka tuossa rauhoituttuani tajusinkin ettei kyse ole minusta tai siitä että olisin jotain väärin tehnyt. Tämä on normaalia, eikä kannata ottaa itseensä. Lapsi käsittelee asiaa omalla tavallaan. Eikä hän osaa vielä tämän paremmin tunteitaan tietenkään tuoda ulos. Silti. Huh huh! :D

Mutta huomenna on taas kaikki hyvin. Halitaan ja jutellaan. Käydään ulkona. Muskarissa ja kerhossakin. Pelataan jotain jne. Aika aikaa kutakin.

Mutta..

Tuli tänään sentään ostettua uudet verhot ja sainpa pari sellaista ns. kadonnutta ja kaivattua ystävääkin vihdoin kiinni. Tuli tosi kiva mieli kun kuuli taas kuulumisia pitkän ajan jälkeen. Kaikilla kun on tässä olleet omat juttunsa ja elämänsä. Ex ei oikein näistä ystävistä pitänyt joten yhteydenpito jäi vaikkei sen sinänsä olisi pitänyt vaikuttaakaan. Jotenkin se vain vaikutti, varsinkin kun välimatkaakin on tosiaan. Ollut huono omatunto asiasta jo pidemmän aikaa. Asia vaivasi. Ei ystäviä saisi koskaan laittaa tuolla tavalla syrjään. Jotenkin vain se oma elämä vaan vei.. Onneksi kaikki on kuitenkin taas kunnossa. :)

Onneksi on tässä kylmässä maailmassa hyviä ystäviä. En tiedä mitä olen tehnyt moisia ansaitakseni, mutta olen onnellinen että ystäviä löytyy. <3