Tässä on nyt aitiopaikalta saanut seurata lähipiirissä eroa. Itsekkyys, pahat sanat, kaikki se raadollisuus läimähtää jotenkin niin rajusti naamalle että tekee mieli kääntää katse pois. Mennä jonnekin ihan muualle. Pitää lapsikin suojassa kaikelta tuolta. Tekee pahaa se tietty yksisilmäisyys lastanikin kohtaan. Hän on kumpaankin ihmiseen tottunut vauvasta asti ja rakastaa omalla lapsen mielellään kumpaakin. Ei hän tiedä vanhoista jutuista, eikä hänen sitä pidäkään tehdä. Nyt kuitenkin sitten yksi olettaa, että kaikki on pyyhitty lapsen mielestä samantien. Ei se ihan niin ole. Eikä sen pidäkään olla.

En sinällään ihmettele eroa, olen itseasiassa sitä odottanut vuosia. Nähnyt sen että niin tuossa käy ja pitänyt sitä jopa tavoiteltavana. Silti. En kykene hyväksymään edes sen ihmisen tekoja ja sanoja, joka tavallaan on kyllä mielestäni oikeutettu tuohon eroon (jos siihen nyt voi olla oikeutettu, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan..). Nyt on päästy niskan päälle ja sen huomaa. Kostetaan kaikki. Minun tekee mieli välillä käydä oksentamassa oltuani tämän ihmisen kanssa puheissa. Liittyy tähän toki muutakin tuon eron lisäksi, mutta tuo erokin aiheuttaa nykyään kaikkine oheisjuttuineen saman efektin yksinään.

Ja uudet suhteet ja niiden puiminen.. Antaisi minun olla. Oikeasti. Minä en halua tietää. Äiti, MINÄ EN HALUA TIETÄÄ. En minäkään kerro sinulle kaikkea, kopioi siitä. Kiitos.