Lapsi-rassu oireillut muuttoa aika voimakkaasti. Tulee surullinen olo kun ei moista pyöritystä olisi hänelle toivonut. Olo tuntuu niin kovin epäonnistuneelta välillä, vaikka en minä kyllä olisi rehellisesti sanoen osannut enää tämän enempään minkään suhteen kun olen jo tehnyt ja yrittänyt. Olen vain niin surullinen lapsen puolesta. Ymmärrän häntä toki, vaikka välillä onkin tosi raskasta ollut.

Lapsi on ollut surullinen ja vihainen. Tänään keskellä kävelytietä se stten lopulta tuli ulos mikä painaa. Lopulta halittiin ja itkettiin keskellä kaupunkia. Varmaan näky, mutta tuli kuitenkin kaikki ilmeisesti ulos. Vihdoinkin. Tuli sitä kiukkua myöhemminkin ulos, mutta hieman lievemmin ja nukkumaan meni jo ihan hyvin mielin kuitenkin.

Ehkä on kuitenkin aikamoinen siunaus se, että olemme aika samanlaisia. Ei se kyllä ihan helppoa aina ole ja joskus tutut piirteet tekevät surulliseksikin kun tiedän kuinka rankkaa niiden voimakkaiden tunteiden kanssa voi olla. Ymmärrän, että hän kai aika myllerrystä läpi. Eihän se toki oikeuta satuttamaan tai oikuttelemaan, mutta tekee sen ymmärrettävämmäksi.

Se ei ole kiva asia tuntea liikaa. Koen välillä surua siitä, että lapseni on perinyt omat voimakkaat tunteeni. Tempperamentinkin, joka teki elämästä aikanaan täyttä helvettiä. Varsinkin kun sitä ei ymmärtänyt kukaan lähellä olevista. Kyllä ne siitä tasoittuu, mutta ei se helppoa ole. Varsinkaan pienenä ja tälläisissä tilanteisa kun tunteet muutenkin myllertävät varmasti joka suuntaan.

Voi pientä.