Lapsi isällään.

Kaupungilla käyty. Telkkua katsottu. Luuhattu netissä. Kävelyllä käyty. Herkku ateria tehty ja kaupassakin käväisty.

Mutta mitä sitten?

Olo on kovin rauhaton ja orpo. Yksinäinen.

No, kotikotiin voisi mennä. En kuitenkaan halua.

En jaksa sitä äidin sääliä, vaikka hyvää tarkoittaakin. Vielä vähemmän jaksan mitään exän syyllistämispuheita. Oli sitten totta tai ei, niin ei siltikään.

Nuokun, enkä tiedä mitä tehdä.

Säälittävää?

Ehkä vähän.

 

Mutta uskon, että tämä tästä. Aikanaan. Kaikkeen tottuu, vai miten se oli? Jääpuikko peräaukossa taisi olla ainoa poikkeus ja sekin vain siksi, että ehtii sulamaan ennenkuin siihen tottuu. ( tai jotain vastaavaa..)

Mutta sen kyllä haluaisin tulevaisuudesta tietää, että tapahtuuhan joskus vielä jotain iloista ja onnellistakin? Tapahtuuhan?! Jotain iloisia yllätyksiä.

Mutta.. Turhaan kaipaan vastauksia kun ei niitä kukaan osaa antaa.

Plääh.