Tajusin tänä viikonloppuna muutaman asian :

 

a) sen kuinka exän omistushalu ei ole muuta kuin halua hallita ja väistellä vastuutaan

b) kuinka oikeasti perseestä suhde exään on ollutkaan.

c) kuinka hyvä onkaan olla kun ei murehdi liikoja, vaikkei kaikkea ymmärtäisikään. Nauttii hetkestä ja siitä mitä saa. Ei se asioista täydellisiä tee, mutta suuresti nostaa onnellisuuden astetta noin yleisesti kuitenkin.

d) kuinka tärkeää on pitää puolensa ja antaa myös itselleen arvoa. Ei ole minun asiani olla kaikille kiva oman hyvinvointini kustannuksella. Joustoa löytyy, mutta sitä on löydettävä molenpiinsuuntiin, eikä vain jonkun muun ehdoilla.

e) kuinka onnellinen saan olla minulle tärkeistä läheisistä ihmisistä, vaikkei ne suhteet aina ongelmattomia olisikaan tai jopa aiheuttaisivatkin joskus hieman suruakin. Ilman en kyllä pärjäisi!

 

Siinä kaI ne tärkeimmät. Eipä kai noista mikään uusia asioita ole, mutta jotenkin selvenivät kuitenkin tässä viikonlopun aikana. Ei sitä täysin ilman surua selvinnyt, mutta se tuntuu tällä haavaa vain etäisenä kolotuksena. Ja hyvä niin. Olen kyllä surullinen muutamastakin asiasta ja tulen varmaankin aina olemaan. Mutta, onneksi elämässä on positiivisiakin juttuja. Ja vaikka suurin surunaiheuttaja onkin se ikävin painolasti tällä haavaa ja ollut sitä jo aika kauan, niin on sekin asia kuitenkin tuottanut loppupeleissä paljon hyvääkin. Vaikkei kaikki menekään ja olekaan kuten haluaisin ja kuten minusta oikealta tuntuisi.

Eräs ystävä aika usein ihmettelee suht huonoa tuuriani ja minulta jää aina sanomatta eräs tärkeä asia.. Vaikka elämässäni on tapahtunut paljon epäonneksikin luokiteltavia juttuja niin itseasiassa silti löydän niistä kaikista jotain hyvääkin. Itse en koe oikeastaan, että olisin järin epäonninen ihminen. Oikeastaan monenasian kohdalla päinvastoin ja yleensä.. Yleensä, kumma kyllä ne negatiivisetkin asiat johtavat johonkin hyvään. Joskus aiemmin ja joskus pidemmällä aikavälillä, mutta kuitenkin. Ja ainakin sitä on kokenut aika paljon. Ihmeellisiäkin juttuja. Onpa luullakseni silläkin oma arvonsa. Tai ainakin itse annan sille sitä. :)

Tunsin itseni hieman kryptiseksi eilen ja tänäänkin. Jotenkin vaikeaa tuoda ajatuksiaan selkeästi esille kun ei niitä juuri ole arjessa kysytty, eikä ole sellaiseen tietystä mielipiteiden vaihdosta oikein oltu kiinnostuneitakaan. Ja lapsen kanssahan kommunikointi nyt on erilaista - tietenkin. On vaikea luottaa siihen. että minun ajatukseni olisivat jotenkin kiinnostavia tai osasin ilmaista itseäni kiinnostavasti/ymmärrettävästi tai mitä ikinä - josta taas tullaankin siihen, kuinka typerän säälittävän idiootti olenkaan ollut kun olen moiseen alistunut!

Uaargh!