Kuu loisti pilvettömällä taivaalla. Oli kylmä. Todella kylmä. Istuin korkealla kukkulalla jonkinlaisen vanhan tuolin päällä kääriytyneenä huopaan. Katselin siinä alas tiheään vanhaan metsään. Mitään muuta ei sitten ollutkaan, pelkkää metsää. Silmänkantamattomiin. Kukkula vain oli puuton. Tyhjä. Autio. Harmaa. Kuollut.

Odotin jotakin. Odotin. Odotin.

Katselin ja kuuntelin.

Sitten hiljaisuuden rikkoi pieni ääni. Hento. Vahvistuen kuitenkin kokoajan. Lopulta ääni muistutti lähinnä myrskytuulta. Ja sitten näinkin vihdoin odottamani. Tumma hahmo. Suuri. Siivellinen. Tuima silmäinen. Iso kynsinen. Valtava sinertävä petolintu. Se lensi täsmälleen minua kohti madaltaen lentokorkeuttaan ja tuijottaen minua suoraan silmiin. Viime hetkellä minut kuitenkin ylittäen. Kirkaisten riipaisevan kaipaavan huudon juuri kohdallani. Käännyin kannoillani perään katsomaan, mutta lintu oli kadonnut. Hävinnyt.

Olin taas yksin, mutta silti jokin tuntui kuitenkin muuttuneen.

Kun katsoin ymmärilleni tajusin mikä oli muuttunut. En ollutkaan enää kuolleella kukkulalla, vaan hyvinkin versoavalla ja elävällä sellaisella. Puut, pienet taimet. Pensaat. Pienet ja isommatkin kasvit kasvoivat kohisten ympärilläni. Ruoho. Kukkaset. Kaikki kasvoi siinä kuun valossa ympärilläni. Kaikkialta ilmestyi myös eläimiä. Kaneja. Oravia. Lintuja erilaisia. Ymäristö oli täysin muuttunut, hetkessä.

Lopulta tajusin viimein etten itsekään enää ollut entiseni. Olin puu. Iso, vanha tammi, jonka lehtiä kuu valaisi ja jonka oksilla kulkivat oravat. Ja se tuntui kummallisella tavalla oikealta. Oikeammalta kuin mikään pitkään aikaan. Ja vuodet kuluivat.. Näin kaiken kasvavan ja muuttuvan ympärilläni. Kuolevankin.

Ja viimein se kuoleva olinkin minä. Elämän jatkuessa ympärilläni. Jatkuessa ja unohtaessa. Versoessa ja kasvaessa.