Yö. Lapsi nukkumassa ja minä istuskelen pimeässä makuuhuoneessani kirjoituspöytäni ääressä ja ihmettelen ajankulumista tai jotain. En tiedä itsekään.. Päivä meni taas menojaan. Yksi niistä joita meille on suotu. En tiedä. Sitä on.. Jotenkin.. No, tyhjä olo näin iltaisin. Ei siis pahaolo sinänsä mitenkään, mutta sillä tavalla vaan jotenkin TYHJÄ. Kai sitä joksikin yksinäisyydenkin muodoksi voisi kutsua jos haluaisi. Olen aika seurallinen ihminen vaikken aina kovin puhelias olisikaan jokahetki. Mutta.. Onneksi on netti. Facebookit, keskustelupalstat jne. Onhan toki niitä ystäviäkin ja lapsuudenperhettä jne, mutta.. Noin muuten. Paikkaa hyvin sitä seuran puutetta mitä välillä on. Ainakin jollain tavalla. Ja kaikkeen tottuu. Ja onhan tässä toki puolensakin, vaikka olen kyllä ollut aina huono ns. vapaudestani nauttimaan. Oikeastaan. Ehkä sitten vaan on aika opetella? :)

Kevät tuntuu jatkavat voittokulkuaan. Lapsi on onnellinen siitä, että lumi sulaa, että on isoja vesilätäköitä, että ei ole enää pakkasta ja niin edespäin. Hän niin kesää odottaa.

Mutta oli tänään murhettakin. Hän näki mainoksen jossa oli iso televisio. Samanlainen kuulemma kuin isillä ja hän haluaisi meillekin sellaisen. Sain monta kertaa selittää miksei semmoista voi hankkia. Useamman tonnin televisiota.. Kävi jo kiukunpuolelle ja lopulta yritti keksiä toiveensa mahdollistavia ratkaisuja eli että haet vaan ottoautomaatista rahaa ynnä muuta vastaavaa. Kun sitten selitin, ettei sieltäkään saa kuin sen mitä tilillä on, niin koitti sitten sitä ratkaisua, että jos kävisi useammalla otolla ja jokaisesta nostaisi sen pienen summan ja lopulta kasassa olisi tarpeeksi :D Lopulta tuntui mieltävän asian, että se nyt vaan ei ole mahdollista ja ettei meillä olisi edes tilaa sellaiselle. Ehkä hassua keskustella asiasta noin tarkkaan lapsen kanssa, en tiedä. Halusin vain että ymmärtää että en ilkeyttäni kiellä. Että siihen on perustelu, kunnon syy olemassa. Jos sitten vaikka asia tulisi kerralla selväksi. Tuntuikin, että asia lopulta oli selvä. En usko, että ottaa enää noin tosissaan ainakaan puheeksi.

Keskusteltiin kyllä muutenkin sitten rahasta. Siitä että pienemmälläkin pärjää ja niin edelleen. Kaiken ei tarvitse olla aina suurinta ja hienointa ja kalleinta. Että muilla asioilla on merkitystä kuin tuollaisilla, eikä niitä tärkeimpiä asioita edes rahalla saa. Paha vaan, että isänsä ajattelee aika päinvastaisesti pohjimmiltaan ainakin isosta osasta noita asioita joista lapsen kanssa puhuin. Onhan se tietysti lapselle varmaan vaikea ymmärtääkin kun sielä on tyyliin seinänkokoinen upea telkkari ja minulla tuollainen.. öh.. No, pieni ja suht vanhaa teknologiaa oleva telkku. Mutta.. Se nyt vaan on niin tuossa ja niin monessa muussakin asiassa kun tuloeroa vaan on aikalailla. Ja varmaan tulevaisuudessa vielä enemmänkin. Ei sille mitään voi. Minä takaan hänelle sitten ne peruslaadukkaat raamit elämiseen. Muuhun ei vaan rahkeet riitä. Enkä nyt sitten tiedä olisiko se niin tarpeellistakaan. Harmittaa toki lapsen harmitus asian suhteen, sen myönnän.

Semmoista se joskus.

Mutta muuten päivä olikin suht tavallinen iloine ja suruineenkin. Puuhakas. Lapsi on ihastunut shoppailuun josta oli suunnaton apu siihen kun käytiin kokeilemassa ja valitsemassa vihdoin se välikausipuku ulkoilua varten. Pakko se kokeilla oli tuolla harteikkaalle ja suht isolle neljä vuotiaalle kun ei muutenkaan vaatteet ikäluokitusten mukaan mene juuri koskaan. Löytyi kuitenkin sitten ihan passeli puku ja olen tyytyväinen. Lapsikin tuntui olevan kun oli oikein tähden kuvia puvussa ja kaikkea. ;) Käytiin syömässä ja käveltiin kotiin. Pikku hiljaa on päästy rattaista aika hyvin pois ja olen siitä iloinen. Illalla käytiin vielä kävelyllä. Ja leikkimässä läheisessä puistossa. Keskellä puistoa hän sitten sanoi, että saako laulaa ja lauloi sitten laulun siitä kuinka äitiä rakastaa ja kuinka äiti maksaa ainakin äärettömiä miljoonia eli on paljon kalliimpi kuin telkku. Ja kuinka äitikin rakastaa häntä ja se on tärkeintä.

Melkein tuli kyyneleet.

:)

Ehkä häntä ei sitten enää se telkkari niin harmittanutkaan?