Sellainen jonkintasoinen musta pilvi tuntuu painostavan oloa kokoajan. Ahdistaa. Haluaisi jotain vaihtelua. Käydä jossain tai jotain, mutta kun ei keksi mitään mitä tekisi tai minne menisi. Ykkösvaihtoehto ei käynyt, enkä tiedä kehtaanko enää tuputtaakaan sinnepäin seuraani. Kun.. Siis, toki ihmisillä on omat juttunsa ja hommansa ja kiireensä ja niin edespäin, mutta silti siinäkin on jokin raja että miten usein sitä kehtaa tyrkyttää itseään kylään (tai kutsua toista kylään) ja tulla tyrmätyksi. Ehkä annan olla. Eiköhän sieltä kuulu sitten kun/jos siltä tuntuu. Kai.

Aika surkeaa tietysti. Jotenkin. Mutta, ei minulla niitä sellaisia läheisiä ihmisiä kovinkaan paljon oikein ole joiden seura nyt tekisi hyvää. Sisaruksilla on omat toimensa ja menonsa, kuten tietysti ihan odotettavissakin on. Ei siinä mitään. Kaikkien seura taas ei nyt vaan ihan inspiroi. Sitä on jotenkin kauhean varovainen nykyään. Pitää sellaisen suojan. Uusien tai muuten etäisempien ihmisten kohdalla se onkin jotenkin helppoa. Sellaisten ihmisten ei jotka on jo läheisiksi päästänyt. Siinä, että näin on käynyt on taas niinkuin kaikessa niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Yleensä saan kyllä määrällisesti enemmän tuossa kuviossa turpaani joko fyysisesti tai henkisesti kuin mitään positiivista. Onneksi ei sentään aina.. Tai ainakaan kokoaikaa..

..mutta näillä eväin on pärjättävä. Vissiinkin.

Ex ottaa aivoon jotenkin, tai siis.. Ei kai se syy siis hänessäkään varsinaisesti ole. Jotenkin vain tressaa hänen seurustelunsa. Jollain tavalla. Koitan olla ottamatta itseeni, mutta eihän se nyt kivalta tunnu. Pohjimmiltaan aika pahalta vaikka se selvää onkin ettei me enää yhteen oltaisi menty muutenkaan. Liikaa ongelmia. Silti.  Eniten ehkä kuitenkin pelottaa lapsen suhtautuminen uuteen tilanteeseen, se millainen ihminen hän on ja minkälaisen roolin ottaa suhteessa lapseen ja miten mieskin tuon tilanteen hoitaa. Hän kun osaa olla aika ilkeän kaksinaamainenkin jos niikseen tulee.  Vaikka onhan noita turha murehtia etukäteen. Niinhän se on. Kaipa tilanne vaan on itsellekin niin uusi, että sitä jotenkin pelottaa mitä tuo meinaa käytännössä. Muuttaako se asioita johonkin suuntaan? Voinko luottaa miehen sanaan yleisestikään enää mitenkään ja siihen että hän on lapsesta vastuussa eikä ihminen jota en minä tai lapsikaan tunne lainkaan? Alkaako tämä ihminen lyömään kiilaa minun ja poikani väliin? Sotkemaan asioita exän ja pojan välillä? Tai muuten sotkemaan välejä?  Ei voi tietää.

Kuten ei oikein muitakaan asioita etukäteen. Pitänee vain toivoa parasta.

Ja sitten tämä sairaus.. Muuten alkaa olla paremmin, mutta voi helkkari tätä päänsärkyä! Migreeni paukuttaa täysillä välillä, eikä siihen auta mikään lääke. Lääkäri kyllä varoitti tästä mahdollisuudesta, mutta eihän se varoitus mitään auta! *huokaus* Ole siinä sitten pirteää ja iloista seuraa ja jaksa rampata sielä ja tuolla ja leikkiä ja vaikka mitä. Ei, ei kyllä ihan helpolla. Ei, vaikka miten parhaansa yrittäisi.. Mutta pakkohan se on silti..

Lapsonen vielä lisäksi halunnut tänään kaiken mahdollisen. "Haluan sitä ja tätä ja tuota ja vaikka mitä"-tyylillä. Uuaargh. Tiedä nyt mistä tuonkin keksi, kun ei yleensä tuollainen ole. Onneksi ei. Eiköhän tuo tuosta taas kun ei kaikkea todellakaan saa. Silti ärsyttävää, varsinkin yhdistettynä megalomaaniseen päänsärkyyn! Naurattaisi jos jaksaisi. ;)

Kaipa tämä tästä. Kaikkineen.

Eräs ystävä kannusti lähtemään laivalle muttei oikein nappaa yksin moinen. Enkä tiedä kiinnostaisiko muutenkaan. Kännisiä ihmisiä huutamassa. Great, kun muutenkin tuntuu että pää halkeaa. :D

Ei, pitänee sitten vaikka.. öh.. En tiedä.