Yö taas tuli ja minua ei sitten nukuta yhtään, vaikka pitäisi.

Oltiin tänään tarkastuskäynnillä lekurissa taannoisen korvatulehduksen takia. Lääkäri alkoi puhumaan lievän astman mahdollisuudesta kun pojalla on tuota yskää toisinaan. Jotensakin pelästyin. Oikeastiy skää ei kyllä ole vaikka kuinka riehuisi, ainakaan normaali tilanteessa (terveenä siis) kuin satunnaisesti ja välillä öisin, mutta kuulemma hengittää pinnallisesti ja "astmaattisesti". No, tutkimuksiin mennään ja eiköhän sielä selviä lisää, mutta pelottaa vähäsen. Pienellä kun oli jo syntyessään keuhkojen kanssa ongelmia ja kiidätettiin keskolaan heti syntymänsä jälkeen. Ääntäkään ei päästänyt, oli sininen ja kätilötkin ympärillä olivat epätietoisen oloisia ja panttasivat tietoja. Pelästyin silloin aivan järkyttävän paljon ja jotenkin tuo puhe ongelmista toi nuo tunteet mieleen niin että meinasin alkaa siinä itkemään. Se vanha menetyksen pelko vaan löi sieltä jostain aika vahvasti läpi. Huh. No, oikeasti ei liene pahaa hätää ja hyvähän se on pienetkin epäilyt tutkia. Tietenkin.

Oma korva ei oikein osoita parantumisen merkkejä, mutta eiköhän se tästä. Piti taas käydä lekurilla puhkottavana kun alkoi turtumaan koko oikea puoli päästä. Huh. Kyllä on ollut kamala kokemus ihmiselle jolla ei ole korvatulehduksia ollut sitten lapsuusiän tämä korvatulehduksen kuningas joka itsellä on jyllännyt nyt useamman viikon eikä vaan tahdo poistua. Yöksis. Toivottavasti ei lapsella tarvitse koskaan mennä tuohon puhkomiseen asti, oli meinaan varsin inho kokemus sekin.

Hyh!

Aiemmat ajatukset auton vaihdosta nyt sitten haudattiin kuitenkin. Rahatilanteen ja muidenkin seikkojen vuoksi ja hyvä niin. Kyllä tuo nyt pelittänee, varsinkin nyt kun on pakollisia korjauksia tehty taas tonnin edestä kun muuten olisi koko laitos kohta sanonut kiitti ja hei lopullisesti. Rahan menoa ei voine estää ja silleen.  *huoh*

Surumielinen olo ollut koko illan, vaikka moiseen ei liene mitään sen kummempaa syytä edes. Tiedä sitten mitä mielen höpsötyksiä onkaan. Taisi tuossa äitinikin sen huomata ja kyseli joskos lähtisin hänen ja pojan kanssa laivalle, ja sopihan se. Saa nähdä mitä pikku jätkä tykkää suuuuuresta laivasta. Kuvista ainakin riemastui ja tarkisti moneen kertaan kun asiasta puhuin, että ketkä tulee mukaan ja mitä sieltä on. Ja tietenkin pienen lelulaivan kanssa piti mennä nukkumaankin. Hassu pieni mies. Kovin paljon hän iloa ja rakkautta antaa tähän eloon ja oloon. Ei sitä muuten aina kaikkea välttämättä jaksaisikaan. Jos välillä raskasta onkin kotona olla, niin on se kyllä antoisaakin seurata kasvua ja ihan vain viettää aikaa tuollaisen pienen kanssa jolle maailma on vielä niin kovin suuri ja ihmeellinen ja uusi. Sitä vähän itseenkin tarttuu sellaista taitoa iloita pienistäkin asioista. :)