Sen huomaisi tuon reissun jälkimainingeissa ettei ole terve. Väsyi vallan mahdottomasti. Tuli jokin ihmeellinen surufiiliskin reissun jälkeen. Itkua pukkasi, päivälläkin todella surullinen olo. Myöhemmin hauska ystävän puhelu ja lapsen kotiin saanti auttoivat kyllä normaalisoimaan olon, kuten pitkät päikkäritkin ja muu lepäily.

Kai sitä vaan jotenkin taas koki olevansa kovin yksinäinen. Olen onnellinen siitä, että siskoni on löytänyt selvästi hyvän miehen ja paikkansa muutenkin. Jotenkin vain se kaikki alleviivasi sitä mitä itsellä ei ole, että vaikka on onnellinen siskon puolesta ja toivoo hänelle ja kumppanilleen kaikkea hyvää niin samalla sitä jotenkin taas huomaisi mitä itsellä ei ole. Kuten senkin kuinka vähän tässä kaupungissa itse viihtyy ja kuinka raskaalta ajatukselta tuntuu ajatella asuvansa täällä aina (ja ilman omaa rakasta kumppania).

Mutta, nuo tunteet tosiaan menivät jo ohitse.

Sitä kai vain on tosiaan liikaa yksin. Kokee itsensä jotenkin.. No.. Jollain osa-alueilla aika arvottomaksi. Se ehkä on pahinta. Sitä miettii miksi elämä on mennyt miten on mennyt ja muuta sellaista kuraa jota ei tulisi liikaa päässään pyöritellä. Toisaalta, yksin ja yksin.. En minä oikeastaan nimenomaisesti yksin paljoakaan ole ja ystäviäkin on, mutta sitä kumppania nyt ei ole. Eipä tuota juurikaan ajattele koska ne asiat ovat niin suuressa umpisolmissa ettei niille voi tehdä mitään, mutta joskus sitä vaan.. Ei kai vaan ole tarpeeksi varuillaan ja kaikki iskeytyy silmille. Onneksi enää ääreisharvoin kuitenkin. :)

Lapsi tuli iloisena tosiaan kotiin. Parkkeerasi itsensä illaksi syliini. Leikittiin, katsottiin telkkaria, hölmöiltiin, luettiin eräs viikonloppuna ostamani kirja ja sen sellaista. Onneksi on tuo poika. Lainaahan hän vain minulle on, mutta silti. On ihanaa kun saa kuulua hänen elämäänsä, pitää huolta hänestä jne. Tällä haavaa elämäni tärkein asia ja varmasti tulee sitä aina olemaankin, vaikka toki suhde ja roolini varsinkin tulee aikojen kuluessa muuttumaan - pakosta. Vielä hän on pieni, rakastaa ehdoitta ja tarvitsee minua kovasti. Vaikka tuo välillä onkin rankkaa, niin silti tunnustan pitäväni siitä. Sitä kokee edes jollekulle tässä maailmassa olevansa tärkeä, rakastettu ja sitä varsin ehdoitta. Kaipa sitä meistä jokainen haluaa, useampi ainakin?