Ikimetsässä kävelin hyvin tallatun oloista kapeaa polkua. Kävelin, kävelin.. Jokin tunne pakotti kulkemaan vain kokoajan eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla. Lopulta juoksin. Viimein päästyäni polun päähän huomasin sen tuoneen minut hiljaiselle synkän tuntuiselle aukiolle. Kuljeskelin ihmetellen aukiolla. Sitä piiritti hyvin tiivis ikimetsä. Kääntyessäni huomasin, että polku jota pitkin olin aukiolle saapunut oli tiessään. Hämmennyin. Etsin, mutta ei aukiolta johtanut mikään polku pois. Ympäröivä metsä tuntui niin tiiviiltä jotenkin ettei mistään ollut mahdollisuus poistua. Lopulta luovutin ja istahdin vanhan nuotion ääreen kaadetulle puunrungolle. Istuin ja odotin. Mitä? En tiennyt. Istuin ja aika kului..

Äkkiä takaani kuului tuttu ääni. Ystävän. Käännähdin ilahtuneena ympäri mutten nähnyt ketään missään. Edelleen ääni kuului jostakin. Välillä tuntui kun ystäväni olisi ollut selkäni takana ja toisinaan taas kaueampana. Välillä puhe tuntui kuuluvan jostakin metsän keskeltä paljonkin kauempaa. Sain vain joistakin sanoistaa selvää. Mitään järkevää en noista sanoista kyennyt muodostamaan ja aihekin tuntui vaihtuvan kokoajan. Turhauduin ja huusin ystäväni nimeä monta kertaa, muttei hän tuntunut kuulevan. Lopulta tajusin, että hän ei tiennyt edes juttelevansa kanssani. Ei hän ollut paikalla.

Ykskaks tuntui kuin kaikki tapahtuisi takaperin kelattuna ja vauhdilla!

Lopulta tajusin olevani taas polun päässä. Ja siinä hetkessä olin juuri tajuamassa jotain todella todella todella merkittävää... Harmi vain, että jälleen kerran heräsin juuri tuolla hetkellä!

:D