En tiedä mistä johtuu, mutta sitä on usein tuntenut olevansa sellainen sopimaton palanen tässä maailmassa. Toimivansa, tuntevansa ja ajattelevansa aika poikkeavasti monissa tilanteissa. Tuskin mitenkään ainutkertaisesti, mutta harvinaisemmin. Se on joskus aika yksinäistä.

Minulla on ollut nyt noin viisitoista vuotta ystävä, joka on antanut tunteen siitä, että sitä ei ole yksin. Ystävä, jonka tuntunut niin paljon sukulaissielulta kuin nyt toinen ihminen voi tuntua. Vuosia tuettiin toisiamme ja olen aika paljosta hänelle velkaa oikeastaan. Suoraan sanottuna on joskus ollut niin rankkaa, että tuskin tässä enää olisin ilman häntä. Jotenkin jo hänen pelkkä olemassa olonsakin riitti tukemaan elämän myrskyissä. Koin myös, että minäkin sain tukea ja auttaa - olla ystävä ja että minäkin olin hänelle tärkeä. Vaikka kilometreja oli välissä ja kummallakin oma elämänsä, niin silti sitä aina tiesi toisen olemassaolosta. Sai, tukea, apua, ymmärrystä jne, eikä ollut vain saavana osapuolena. Sitten ykskaks koin, että välillemme nousi muuri. Toinen ei enää ollutkaan se sama, välitön itsensä. Se tuntui pahalta, tuntui suurelta menetykseltä. Nykyään tilanne taitaa olla se, että olemme ystäviä mutta.. Emme samoin kuin ennen. On selvät rajat. Yhteydenpito on sellaista tyypillistä muutaman minuutin pintapuolisten kuulumisten vaihtamista parin viikon välein terästettynä suoralla välttelyllä.  Näkemiset eivät tunnu onnistuvan enää ollenkaan (ja kun onnistuvat ovat kummallisia tynkiä), selityksiä piisaa ja osan toki ymmärränkin. Silti jossain vaiheessa alkoi tuntumaan, että nyt ei vaan haluta sanota jotain suoraan.  Pieni mieleni ei ymmärrä kuviota kuin siten, että olen jotenkin menettänyt ystäväni luottamuksen, kunnioituksen tai tai jotain.

Kaipa näitä vain joskus sattuu, ei sille mitään voi.

Olisi vain niin ihanaa kun saisi sen ystävän vielä takaisin. Sen ihmisen jonka kanssa saattoi puhua puolin ja toisinkin mistä vain. Ystävän, joka ei koskaan arvostellut ja johon voisi luottaa. Joka ei koskaan kieltäisi tukeaan ja antaisi myös minun auttaa, tukea - olla ystävä. Minulla on ikävä sitä ystävää, Todella kova ikävä. Ikävä niitä keskusteluja ja hassutteluja. Sitä tunnettakin taatusti, että vaikka ei nähdäkään jatkuvasti tai jutellakaan, niin yhteys säilyy silti. Säilyy ilman, että pitää miettiä asiaa. Sitä varmuutta ystävyydestä kai on siis myös ikävä. Nykyään saa arvailla. Mitään ei sanota suoraan. Se on ahdistavaa. Sitä alkaa oireilemaan, kun ei tajua missä mennään ja kun kyse ei ole yhdentekevästä ihmisestä niin on vaikea vain antaa ollakaan.

Mutta elämä kulkee eteenpäin. Sitä on hyväksyttävä varmaan tuokin menetys, onneksi kuitenkin vain osittainen. Toivon. Tapahtui mitä vain niin en minä vain osaa tuntea toisin. Nähdä häntä toisin. Surullinen minä olen, sillä tavalla kun nyt tälläisestä nyt ollaan. Minun pitää vain oppia uusi roolini ja se, ettei minulle enää puhuta suoraan ajatuksista. Se on vaikeaa koska en ole mitenkään kovin herkkä vihjauksille, vaan otat asiat herkästi kuten ne ilmaistaan. Se on vaikeaa myös siksi, että tuntuu pahalta verratessa aikoihin entisiin.

Ja onhan se niinkin, että jo aika muuttaakin meitä ihmisiä kovasti. Kaikki kokemukset muovaavat meitä. Sitä vaan toivoisi, etteivät KAIKKI ihmiset muuttuisi, etteivät kaikki rakkaat olisi menetettävissä elämän myrskyihin, joko kokonaan tai osittain. Harhaahan tuo on. Tiedänhän minä sen. Kaiken täällä voi menettää ja oikeastaan niin menettääkin - parhaassakin tapauksessa.

Mutta, niin..

Tänään on ollut ihan tavallinen päivä. Huomenna onkin taas paluu arkeen. Päiväkotiin pojan viemistä ja hakemista. Siivoilua. Hammaslääkäriä. Sellaista tavallista.

Kissajuttuunkin muuten kuuluu positiivista, paitsi että nouto vähän muodostunut pieneksi ongelmaksi. Mutta saanen järjestettyä kuitenkin aikanaan. Myyjäkin on luvannut odottaa kun perustelin asian tarpeeksi hyvin. Eiköhän tämä tästä siis siltäkin osin.

Kuntosalin ajattelin aloittaa uudestaan. Pitänee vaan käydä katsomassa tuo läheinen paikka ja miettiä olisiko hyvä vaihtoehto. Entisestä tykkäsin kyllä, mutta sijaitsee nykyään kulkemisten kannalta vähän hankalasti. Saisi kunnon paremmaksi ja painonhallintaan siitä olisi toki myös apua. Olen oikein kaivannutkin oikeastaan sitä salilla käyntiä. Kai siihen jo tottui vuodessa.Nyt se olisi taas mahdollista ja hyvä niin.

Ensiviikkoon olen sopinut menoa jos jonkinlaista. Kivoja juttuja kyllä kaikki. Loppuviikosta on pienet bileiden tyngätkin. Eräät tuparit. Entinen Smarre ei olisi mennyt, mutta toisaalta miksi ei? Varsinkin kun läheinen esitti asian niin että sitä toivoisi. Ei se hetkellinen sosiaalisena esiintyminenkään varmaan pahaa tee. Luulisin. :D