Tänään on lähinnä funtsinut tuota taannoista ilmitullutta isyysjuttua. Omaa biologista isää ja hänen sukuaan ja virallista isääni ja hänen sukuaan. Omia tunteita suhteessa koko tuohon sekamelskaan ja niin edelleen. Syyllisyyskin painaa. On osoittautunut täysin mahdottomaksi käydä virallisen isäni haudalla.Saati hoitaa sitä. En saa edes hoidettua asiaa niin, että hoitaisivat seurakunnan puolesta sitä hautapaikkaa. Jokin ihan totaalinen lukko koko asian suhteen mielessäni, enkä tunnu oikein osaavan purkaa sitä. Siitä sitten taas tosiaan seuraa se syyllisyys.

Onhan tämä ihminen kuitenkin ollut se tuntemani isä yli 30 vuotta. Mikä nyt olisi muuttunut? En oikein keksi muuta syytä kuin sen, että enää ei ole pakko. Enhän minä häntäkään kovin hyvin tuntenut. Väkivaltainen alkoholisti, joka kuoli vuosikausia sitten. Johon ei sen jälkeen kun aloitun peruskoulun juuri ollut tekemisissäkään. Ei halunnut nähdä.. Olen ollut vastuuntuntoinen tytär ja nyt tuntuu kai jotenkin siltä että enää ei tarvitse? Ehkäpä. Alitajuisesti siis. Vaikka tuon tavallaan tajuankin asioita funtsittuani, niin silti tuntuu pahalta. Ja koen nolona asiana isän suvun silmissä tämän oman vätystelyn asian suhteen. Silti en vaan pysty tekemään asialle mitään. Pitäisi luopua vissiin koko hautapaikasta, mutta miten sen sitten esittäisi suvulle kauniisti? Kun en minä halua repiä tätä asiaa julkiseksi ja siinä samalla satuttaa ties kuinka montaa ihmistä.

Äh.

Kaikkea sitä sitten pitää olla. Kaikkea kummaa ja merkillistä. Tämän taivaan alla.

Ja sitä kummallisuutta ja ihmeellisiä umpisolmuja kyllä tuntuu löytyävän tällä hetkellä ihan tarpeiksi asti. Onneksi hyvä musiikki tuntuu lääkitsevän melko pitkälle. Ja muutenkin, tuosta syyllisyydestä huolimatta, sitä on melko hyvillä fiiliksillä kuitenkin. Istuskelee pimeydessä ja kuuntelee lapsen tasaista tuhinaa. Hän kun sitten jäi kotiin. Mies sitä halusi ja minä myönnyin. Mitä siitä pakottamisestakaan olisi tullut? Kun tuo tauti tuosta helpottaa niin lupasi viikolla ottaa lapsen luokseen. Ihan hyvä sitten niin, edes.

Minä koitan kovasti sopeutua. Olla murehtimatta. Kaipaamatta mitään. Ja kokematta syyllisyyttä jne. Koskakohan tämä kaikki palkitaan vai palkitaankohan koskaan? En tiedä mutta minusta vähän tuntuu, ettei kannata kovin tosissaan moista odottaa.. :D