Typerä olo. Jotenkin. Olin typerä ja taisin loukata pitkäaikaista ystävääni. Sitä rakkainta, *huokaus* Ei kai tuohon mitään selityksiä ole tai no jos yrittäisi voisi sanoa ainakin sen että ihmiset on tietyissä asioissa hyvin erilaisia - kuten huumorintajussaankin. Oli se sitten hyvä tai huono asia - tässä tapauksessa huono koska mänttelin sitä tarkoittamatta. Pöh.

Muuten tätä samaa arkea. Tuli käytyä kuntosalilla ja lihakset muistuttaa olemassa olostaan. Muutenkin tuli tänään oltua paljon liikkeellä. Oli paljon asioita hoidettavana. Lapsen kanssa vielä illalla hengailtiin kaupungilla kun odotettiin isukkia lääkäristä palajavaksi. Oli pojasta hauskaa. Käveltiin ympäriinsä, käytiin lelukaupoissa jne. Käytiin syömässä. Kiitteli kovasti että kiitos kiitos kun saan olla kaupungilla. Hupsu pieni mies. :D

Jotenkin ollut tässä parina päivänä paljon asioita mielessä. Kaikkinensa. En tiedä. Sellainen jatkuva tyytymätön olo. Yksinäinenkin, vaikka yksin en ole oikeastaan juuri koskaan. Sisimmässä yksinäinen  vaan oikeastaan. Kaipaa vaan jotain jota ei ole tai ikinä tule olemaankaan. Kaipa se on sitä jonkun tietyn haavekuvan perässä juoksua vain - sellaisen mitä ei ole olemassakaan. Olen vähän tullut järkeni kanssa asiaa pähkäiltyäni siihen tulokseen. En minä jaksa oikein enää uskoa siihen että ne voisi todellisuuttakaan olla. Ei ole syytä uskoa sellaista. En minä voi sanoa etten olisi pettynyt vähän kaikkeen tässä vuosien saatossa. Oikeastaan ainoastaan lapsi on tuonut sellaisia asioita ja tunteita jotka ovat olleet positiivisia pidemmällä tähtäimellä ja pitemmässäkin kaavassa. Ja tietenkin hyvä niin. :)

Parisuhdekuviot eivät ole vahvinta alaani. Isot rakkaudet ovat aina tuoneet pettymystä ja surua. Kärsimystä. Epätietoisuutta. Nykyinen suhde.. Kyllä meillä rakastetaan, mutta.. on paljon asioita joita minun pitää ymmärtää ja hyväksyä. Joskus tuntuu että niitä on liikaa. En oikein saa olla oma itseni, enkä koe saavani tukea niin paljon kuin olisi tarpeen ja ihan siis sellaisia kotoisia pieniä arjen asioita olisivat ne. En ole mikään kovin prinsessa-tyypin ihminen että mitään ihmeellisiä toiveita nuo eivät ole. Enkä ole niin hyvä ihminen etteikö välillä nousisi katkeruutta siitä että en saa sitä tukea kumppaniltani mikä olisi ihan oikeutettua ja normaalia. Ja katkeruudesta ei seuraa mitään hyvää. Koitan jalostaa itseäni, kestää ja ymmärtää koska en usko että erokaan olisi mikään ratkaisu ja tekisi minua onnelliseksi - saati lastamme. Ja lapsi.. Lapsi on tässä kaikkein tärkein. Jos olisikin riitaa, ongelmia yms mistä lapsi kärsisi olisi päätös helppo. Näineen ja kun toinen kuitenkin tsemppaa ei se ole niin yksioikoista.

Välillä sitä tuntee itsensä vähintään satavuotiaaksi nykyiseltään. *huokaus*