Kaupassa hypistelin lastenvaatteita alennusrekin luona. Viereen ilmestyi joku, joka henkäisi syvään ja lähes rääkäisi korvaan lempinimeni vuosien takaa. Säikähdin jumalattomasti! :D Oli ihminen, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Kuulemma ilmeestäni tunnisti. On se hyvä, että vaikka muuten rupsahtaakin, niin ilmeet vissiin pysyvät kuitenkin ennallaan. :D

Olihan sitä häntäkin kiva nähdä, mutta kun kutsui kahville niin ei oikein innostanut. Ilmaisin että on kova kiire, vaikkei oikeasti edes ollut. Hätävalhe/jonkinsortin möläytys. En edes tiedä miksi toimin niin. Olen huomannut, että nykyisin sitä toisinaan toimii noin. Joko sitä on hiljaa, möläyttelee jotain täyisn idioottimaista tai/ja karkaa paikalta. Kaipa tuo tilannekin tuli aika yllättäen.. Puhelinnumeroita vaihdoimme kuitenkin. Ehkä sitä joskus saa itsensä soittelemaan. Uskoisin niin. :)

Kuuntelen CMX:ää. Pitkästä aikaa. Kohta pitää hakea lapsikin hoidosta. Hetki vielä itselle. Ihan vain itselle. Itsekkäästi. :) Sitä jaksaa sitten taas paremmin. Musiikki on ystävä. Ystävä, joka purkaa tunteita. Helpottaa oloa salaperäisesti. Ja aina, aina löytyy sopivaa musiikkia. Jokaisen olotilaan.

Mutta nyt..

Jatkamaan päivää..