Taas niitä päiviä, jotka menevät mainiosti. Sitten tulee illasta vasta kakkoja juttuja ja tietty viikonloppukin vastassa ettei tartte kuvitella selvittävänsä mitään virasto asioita muutamaan päivään. ARGH. No, kaipa tuon selvitettyä saa myöhemminkin. Painaa vaan sitten mielessä koko viikonlopun ja se ei ole kovin kivaa se. :(

Muuten tosiaan hyvä päivä. Ilma oli ihana. Sellainen kivan tuulinen ja syksyinen. Harva asia on niin vapauttavaa kuin kävellä kunnon syksyisessä tuulessa lentävien lehtien ympäröimänä. Samalla tuntuu, että lehtien lisäksi huitsinnevadaan lentäisivät ne surkeat ajatuksetkin ja kaikki muukin mieltä rasittanut kuona mitä tässä on itseensä lähiaikoina kerännyt. Jotenkin mystisesti tuntui helpottavan olo kaikkineen. Aurinkokin paisteli sopivasti aina välillä tuoden kivan mielen.

Oli tänään aamusta lapsella kerhoa, sitten puistoilua ja mummilassakin olimme itseasiassa iltaan asti. Jotenkin isäpuolen poissaoloon alkaa sieläkin tottua. Ennen yleisfiilis oli sielä aina vähän hysteerinen, sellainen jännittynyt ja varpaillaan. Nykyään koko talo on jotenkin ihan erilainen. Vaikea selittää. Jotenkin valoisampi, sielä on helpompi hengittää ja olla. Se hermostunut ilmapiirikin on kadonnut ihan kokonaan. Kun sielä piti ennen olla aina varuillaan siitä mitä isäpuoli sanoo, mitä ajattelee, mitä haluaa yms. Ettei häiritse, ettei hän hermostu. Piti varoa, ettei sano mitään väärin, katso väärin, elehdi väärin tms. Ihan hullua touhua. Lupaakin piti kysyä päiviä ja joskus viikkoja ennen että saako tulla äitiä moikkaamaan. Jos äiti ei ollut paikalla ei ovikaan avautunut. Niin ja lesbohan sitä tietenkin oli jos äitinsä kanssa jutteli tai halusi nähdä.. o-O

Plarasin tänään vanhoja synttärikortteja ja järkytyin oikeasti isäpuolen laittamien korttien sairaudesta. Oikeasti 9 vuotiaalle tytölle naurettu kuinka on läski ja ruma. Kuinka tissitkin kasvaa hähähä, mutta älä vaan luule silti olemas mikään missi jne. Voi järkytys. Joo, että juu. Ei tosiaan ole ikävä. :D

Omaan isään tutustuminen aika kesken. Lapseni hänestä jo kovasti pitää. Meidän välit vaan aika jäykät, mutta eipä kai sitä oikein voi muuta odottakaan näin pitkän ajan jälkeen. Kauhean rauhallinen mies isäpuoleen verrattuna. Jotenkin ihan vaikea välillä sopeutua kun toinen on niiiin rauhallinen ja sellainen sopeutuva kaikkiin tilanteisiin. Eikä hötkyile tai muuten sohella kokoajan jotakin. Äitikin tuntuu vielä jossain tilanteessa luikkivan pitkin seiniä kun luulee toisen saavan hermokohtauksen ja toinen ihmettelee rauhallisesti, että jaa?!

Tsih. Jotenkin hassu kuvio kaikkineen.

Elämä jotenkin äärimmäisen kummallista näinä päivinä.