Lapsen ollessa noin vuoden ikäinen löysin alennuksesta Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoita-kirjan. (Alkuperäinen on julkaistu jo vuonna 1957.) Lapsi rakastui kirjaan kovasti ja yhä se on suosikkikirja. Kolmisen vuotta tuota kirjaa on jo luettu. Välillä pitkiä aikoja hyvinkin intensiivisesti ja toisinaan sitten vähän harvemmin. Aina se kirja kuitenkin tauonkin jälkeen lapsen käteen kirjahyllystä eksyy kuten tänäänkin kävi iltasatukirjaa etsiessä. Tuo on jännä kirja. En tiedä mikä siinä lapseen erityisesti vetoaa. Ehkä klassikkot nyt vaan sitten ovat klassikoita? :) Kyllä hän muutenkin kirjoista tykkää, mutta tuo on ylitse muiden. Tänään oli vuorossa tarina Harakan aarteesta. Siinä on pieniä laulettavia värssyn pätkiä ja jo puoliksi nukkuen hyräili ne mukanani. Kun laulu loppui lapsi nukkui. :)

Ollut toisaalta aika raskas päivä. Toisaalta ihan mukavakin, mutta lapsella tunteet heittelevät aika voimakkaasti tällä haavaa. Helpottamassa kuitenkin ja hyvä niin. Sitä tuntee itsensä välillä niin kauhean yksinäiseksi raskaina hetkinä kun tukea ei saa keltään, mutta eihän sille mitään voi. Parhaansa täytyy vain yrittää. Lapsiparka on vain perinyt  omia tiettyjä piirteitänikin erittäin paljon, sellaisia vähän ongelmallisia. Hyvä puoli siinä on se, että minä luultavasti ainakin suht hyvin ymmärrän häntä. Tiedän ettei hän pahuuttaan. Olen huomannut, että puhumalla miltä minusta on joskus tuntunut niissä tilanteissa lapsikin helpottuu ja hän saa sanoja ja työkaluja tunteidensa käsittelyyn. Ja hän oppii välttämään itsekin käyttäytymistä joka johtaa asioihin joista ei itse pidä (kiinni pitäminen esim.) Meillä kummallakin on melko iso ns. omatila. Huomasin sen jo hyvin pienestä hänestä, että hän haluaa omaa tilaa ja sellainen fyysinen rajoittaminen on ihan myrkkyä. Tunnistan sen itsessäni. Minä olen ollut samanlainen ja edelleen jossain tilanteissa on minussa ihan samaa. Tunteet menee myös helposti yli. Ja purkautuvat helposti fyysesti niin hyvässä kuin pahassakin. On muutenkin hyvin impulsiivinen ja ns. äänekkäästi paikalla oleva lapsi. Hyvin sydämellinen ja kaikessa mukana sata prosenttisesti. Siinä on hyvät puolensa, mutta on se joskus aika raskastakin.. Varsinkin kun ei ole toista aikuista jonka kanssa pohtia asioita ja jakaa tätä arkea kaikkineen. Vastuutakin.

Että, jos tänään kohtasit kaupungilla lapsen joka kirkui kuin syötävä keskellä katua ja kertoen kuinka inhottava muurahaisen syöjä äiti onkaan, niin se oli varmaan minun armas jälkikasvuni se. Luutavasti. Olen myös kuulemma ällöttävä mädäntynyt tomaatti. Suurimpana kiukunhetkenä heilui nyrkitkin. Sitten tuli kirkunat ja sitten sitä jo olinkin ihana mansikka-äiti jota hän rakastaa ihan kauheasti ja tuli raivoisan voimakkaita haleja joihin meinasin kaatua märkien pusujen ohella.

Nyt jo naurattaa, mutta olisi voinut vaikka itkettääkin tänään jossain vaiheessa.

Pliis, onhan jollakulla muullakin tälläistä 4 vuotiaan kanssa? Onhan?