Vuodatus toimii taas!

Sitä oli vähän outo olo ilman blogiaan. Sitä kai on vain niin tottunut tänne tuntojaan kirjoittamaan, että kun huomaisi tämän kaatuneen sitä olen vähän eksyksissä. Jollain tavalla.

Mitään ihmeellistä tänne ei kuulunne. Muuta kuin, että on onnellinen ja iloinen fiilis. Ei se kestä, kuten ei onni milloinkaan. Sitä ei kuitenkaan parane jäädä murehtimaan. Menee ne harvat onnenhetken vain niin pilalle, eikä sitä sovi tehdä itselleen. On kerättävä ennemminkin voimaa tulevaan. Niihin sysimustiin hetkiin joita ihan varmasti taas jossain vaiheessa edessä on. Joskus. Mutta EI nyt. Kietoudun tietoisesti siihen pehmeään hyvänolon tunteeseen ja suljen muun ulos..

Lapsi on isällään. Ollut nyt muutaman päivän ja sitä on jo ikävä. Tänään pieni hentoääninen mies soitteli äidilleen ja kertoi, että on mukavaa ollut ja hauskaakin. Voi kuinka äidille tulikaan entisestään ikävämpi! Hyvähän se on tietenkin, että on mukavaa ollut ja saa isänsä kanssa olla. Isäänsä niin kovasti kaipalee toisinaan. Ja ymmärtäähän sen tietenkin. Omaa surua vaan joutuu toisinaan vähän hillitsemään noissa yhteyksissä. Enpä ole pojasta tosiaan koskaan ollut näin kauan erossa aiemmin. Ikävä! Huomenna pieni tulee takaisin. Saa nähdä miten arkeen sopeutuminen sujuu. Eiköhän sekin taas handlata. Pitää kuunnella, tukea ja helliä. Kyllä se siitä. <3

Niin, että oikeastaan.. Vaikka joskus tuntuu yksinäiseltä ja rakkaudettomalta tämä elämäni, niin ei se sitä ole. Päinvastoin. Ehkei se aina niin kovin onnellista ja helppoa, mutta kenen elämä sitä olisi? Ja osaisiko niitä ihania hetkiä sitten arvostaakaan? Eivät ne ainakaan yhtä hyviltä tuntuisi. Veikkaan. :)

Elämä jatkuu.. Toivottavasti edessä on jotain mukavaa. Jotain minkä vuoksi ne hankalat hetken osoittautuvat vaivan arvoiseksi. Tuskan arvoisiksi. Ainakin tällä hetkellä toiveikkaana olen sitä mieltä, että EIKÖHÄN! Hyvä niin. Varmaankin? :)