Olen melko tiiviisti seurannut Ylöjärvellä kadonneen 8-vuotiaan pojan katoamiseen liittyviä uutisia ja tuli kyllä itsellekin surupuseroon melko voimakkaasti kun poika sitten löydettiin eilen menehtyneenä. En toki tunne perhettä, sen enempää kuin kyseistä poikaakaan ja sinällään surunvalittelujen laittaminen tuntuu jonkinsortin tunkeilulta.

Tuntui meinaan tuossa uutisia taas lukiessa erikoisen pöyristyttävältä uutinen kuinka ilmeisesti ventovieraatkin ovat ihan suoraan lähestyneen surevaa perhettä. Kyllä heille pitäisi suoda sururauha kuten itsekin ovat toivoneet. Tunnen ainakin itse, että tuollainen suru on niin henkilökohtainen että tuntemattomien suora lähestyminen ei varsinkaan tunnu oikein sopivalta. Toisaalta onhan se niinkin, että tälläiset tapahtumat nostattavat tunteita ja onhan se hyväkin asia.  Ehkä fbryhmät ja muut vastaavat epäsuorat osanottojen kirjaamiset ovat hyvä keino tunteiden ulostuomiseen. Läheisethän eivät noita joudu lukemaan elleivät erikoisesti etsiydy niitä tutkimaan ja he voivat näin itse säännöstellä sen määrän mitä moisia haluavat osakseen saada. Voihan se olla, että se voi lohduttaakin surussaan huomata toisaalta sen, että niin monia koskettaa syvästi tämä heidän kokemansa onnettomuus ja kyllähän se itseäkin varsinkin vanhemmuuden kautta koskettaa.

Kelle tahansa voisi käydä vastaavasti, kuinka monta kertaa sitä on itsekin leikkinut lumiluolissa lapsena! Kuinka suurella todennäköisyydellä sitä omakin lapsi niin tulee tekemään vaikka kuinka varoittelisikin! Aina ei voi varsinkaan kouluikäisen lapsensa kädestä olla kiinni pitelemässä. Eikä saakaan olla. Vanhemmuus on joskus vaikeaa siinäkin, että toisaalta haluaisi suojella ja auttaa kaikessa. Toisaalta totuus on se, että liialla höösäämisellä sitä tekisi vain hallaa ja mahdototontakin se monelle olisi. Elämänreaaliteetitkin monesti  tulevat vastaan ja jo monesti paljonkin ennen tuota kahdeksan vuoden ikää. Sitä paitsi, loppujen lopuksi totuus lienee se, että vaikka olisit kuinka kiinni lapsessasi ja suojelisit voisi silti sattua pahasti jos pahasti on sattuakseen. Se on elämää ja elämässä on aina mahdollisuus sattua lähes mitä tahansa jos on sattuakseen. Kaikelle ei vain voi mitään. Kukaan meistä.

Ehkä se onkin ihmisen lähestymiseen ja myötätuntoon yksi syy, tajutaan kuinka pienestä kaikki on kiinni. Kuinka mahdollista olisi ollut, että omalle kohdalle tai omaan lähipiiriin olisi osunut samanlainen suru. Vai ajattelenko minä tämän nyt jotenkin erikoisen itsekeskeisesti? ;) Toisaalta eikö myötätunto nimenomaan isoilta osin ole sitä, että pystyy samaistumaan toisen tilanteeseen ainakin joiltain osin. Miettimään miltä itsestä mahdollisesti tuntuisi ja tajuamaan näissä onnettomuustilanteissakin sen, että niin voisi käydä loppujen lopuksi kelle tahansa. Kukaan ei ole turvassa. Täysin ja elämä on joskus niin kovin pienestä kiinni. Hetkessä kaikki voi muuttua. Lopullisesti. Eikä kai meistä kovinkaan moni voi olla tunteeton sen asian edessä, että itselle voisi käydä samoin? Eräänä päivänä ei lapsi tulisikaan kotiin enää ikinä. Olisi pakko oppia olemaan jossittelematta jotta elämä voisi jatkua, sillä elämähän jatkuu vaikka mitä tapahtuisi. Niin epäreilulta kuin se voikin joskus tuntua.

Jokainen toivoo ettei itselle kävisi pahasti, ettei läheisilleen kävisi pahasti. Että se olisi "joku toinen" jos nyt on pakko tapahtua ikäviä asioita. Valitettavasti maailmassa tapahtuu ikäviä asioita ja hyvin valitettavasti se "joku toinen" on aina kuitenkin jonkun läheinen, jonkun omainen, jollekin erityisen rakas. Ei sille mitään voi. Tai sen verran, että koitetaan pitää toisistamme hyvää huolta sen mitä voidaan, mutta kuitenkin hänen toiveita kunnioittaen. Sitä voi olla olemassa ja koittaa tehdä maailmasta parempaa paikkaa tunkematta kuitenkaan liian lähelle, tekemättä itsestään liikaa numeroa. Jos nyt kukaan ymmärtää mitä tarkoitan. Tiedä ymmärränkö itsekään. Joku ajatus kuitenkin asiasta lienee. Mahdollisesti. :)