Lapsi läksi. Sinne iloisesti pulputtaen katosi isänsä kanssa oven taakse. Sielä taas viikonloppu. :)

On se kyllä niinkin, että vaikka sitä mitä meiltä olisi exästä ja toimistaan jossain asioissa minua kohtaan, niin olen kyllä iloinen siitä, että tapaamiset on nyt onnistuneet. Jossain vaiheessa näytti tosi pahalta. Lapselle tuo yhteys on kuitenkin äärettömän tärkeä. Oli aikuisten välillä mitä vain, niin kyllä sitä vaan on tärkeää antaa mahdollisuudet välien pitoon. Omilla ehdoillaan sitten vaikka. Jos se yhdessäolo on aika paljon pelaamista vaikka sitten tietokoneella (kunhan on hänelle sopivia pelejä), niin se on kuitenkin yhdessäoloa. Ja on heillä onneksi muutakin kuin tuota, vaikka enemmän on tuota pelaamista kuin arjessa katsoisin itse hyväksi. Pari kertaa kuukaudessa ei liene pahaksi vaikka vähän enemmän pelaisikin ikäisilleen tarkoitettuja pelejä. Ei jaksa nipottaa. Olen vain niin iloinen siitä, että pojan isä haluaa olla hänen elämässään vaikkei se hänelle helppoa olekaan omien rajoitteidensa vuoksi. Totuus on kuitenkin se,  että lapsi on minulle se tärkein. Kunhan on hänelle mahdollisimman hyvä, niin saa minulta aika paljon anteeksi tölväisyjään tai itsekkyyttäänkin. Loppujen lopuksi.

Muutenkin keveä olo.

Tuo nimensaaminen vaikutti varmasti paljon. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta se entinen sukunimi oli vähän liian kyllästetty raskaisiin muistoihin. Liittyi ihmiseen, jota joskus vihasin enemmän kuin ketään on terveellistä vihata. Entinen isäpuoleni. Ihminen, joka yritti kaikintavoin murtaa minut henkisesti. Minä rakastan sisarpuoltani, olen aina rakastanut. Isäänsä en kuitenkaan ole koskaan voinut hyväksyä tekojensa takia, varsinkin kun sitä on kasvanut aikuiseksi sitä on tajunnut kuinka sairasta se meno lapsuudenkodissamme olikaan. Enää ei kuitenkaan nimeni kanna tuollaista synkkää karmaa ikävien muistojen kautta ja olen siitä iloinen! :)

Eipä tuota nimenmuuttamista kaikki tunnu ymmärtävän, mutta samapa tuo. En minäkään ymmärrä aina muiden aivoituksia ja tekoja. ;)