Isäviikonlopun jälkimaininkeja ollut vähän havaittavissa ja tänään oli sitten se tyypillinen vaikea päivä. Huomenna on jo, mikäli vanhat merkit paikkaansa pitää, paremmin kaikki. Ja hyvä niin. Pitänee huomenna varmaan taas puhua ikävästä, sen käsittelystä, tunteista jne. Tarjota tukea.

Sydän välillä suree aikalailla pojan takia. Lisäksi surettaa lapsen ainokaisuus. Kauheasti on alkanut puhua sisaruksesta. Se koskettaa itseä tietysti aika syvältä kun on aina useamman lapsen selviönä halunnut. Ja kyllähän sen itse sisaruslaumaan kuuluneena näkee kuinka paljon tuossa jää vaille ainokaisena. Asialle ei vain oikein voi mitään.

Käymme lapsen kanssa parissa eri kerhossa ja kerran tässä eron jälkeen eräs äiti sanaili ykskaks minulle, että  teet toisen. Eihän siihen tarvita mies kuin hetkeksi, heh heh hee! Hyvä kun en suuttunut hänelle ja pahasti. Aihe kai vaan yksinkertaisesti liian arka puhuttavaksi. Kaikki leikkimielisetkin kommentit asiaa koskien tuntuvat nykyisin henkilökohtaiselta vittuilulta. Sama kyllä koskien parisuhteitakin. Tekisi mieli heti lyödä luu kurkkuun sellaiselle joka asian puheeksi ottaa sillä tavalla leikillisesti (aika monikin vieraampi muuten kokee oikeudekseen tehdä niin). Vähän nolottaakin se, että tuntee asian suhteen noin. En minä kyllä onneksi kellekään ole alkanut kettuilemaan. Hävettäisi mokoma vain lisää. Se vaan näyttäisi kaikille sen kuinka arka aihe tuo on. Sitä kai vaan sisäisesti käy jonkinlaista luopumissurua nyt tietyistä asioista, eikä todellakaan halua kuulla tuollaisia vitsejä tuntemattomilta.

..vaikka, ehkä sitä sitten omassa onnessaan vauva sylissä ei tajua tuollaisen kommentin mahdollisesti loukkaavan? Mahdollista kai sekin.