Eilen lapsi pyysi kovasti illalla, että leikkisin. Olisin vain kovin väsynyt enkä jaksanut. Aloimmekin sitten kehittää tarinaa keksimäni hahmon ympärille. Lopulta tarinasta tuli todella pitkä ja lapsi kehitti innokkaana melkoisen henkilökavalkadinkin sen ensimmäisen hahmon ympärille. Kuten myös kehittämään näitä hahmoja kaikkineen. Lapsella oli kovin hauskaa ja vielä nukkumaan mennessäänkin jutteli Hopsiksesta ja tämän kaverista Hypsiksestä muunmuassa..Tänään onkin meillä sitten asunut heinäsirkkapoika nimeltänsä Hopsis. Hopsis tietenkin hyppii jokapaikkaan heinäsirkka kun on. Ei siinä mitään muuten mutta on tässä näyttäynyt pihalla vastaan tulevan naapurit vähän ihmettelevän.. :D

On meillä kyllä näitä omia höpsötyksiä enemmänkin.. Meillä kun asuu silakka. Ihan oikein, silakka. Silakka on sellainen liukas karkuun pääsevä pieni olento, joka liikkuu tosi nopeasti ja jota on lähes mahdotonta saada kiinni ja metsästettävähän sitä silakkaa on. Monta kertaa päivässä. Muuten leikki on ihan hauska, mutta hieman erikoisia ilmeitä lapsi kyllä saa osakseen kun vieraille toteaa olevansa silakka tai ehdottaa heitä ottamaan silakan kiinni tai olemaan silakka.

Pitäisiköhän opettaa lapselle niitä OIKEITA leikkejä? :D

Vaikka tiedä häntä. Ei kai sen leikin niin kaavamaista tarvitse ollakaan?

Tarinoiden keksimisestä yhdessä tuntuu monetkin lapset olevan kiinnostuneita kun olen kokeillut hoidossa olevilla ipanoilla (koekaniineja!) ja samoin tuollaiset suht pienet ovat oikein innokkaina keksimässä uusia leikkejä jos aikuinen vaan siihen innostaa. Äkkiä tulee vaikka millainen idea kun vaan antaa siihen lapselle mahdollisuudet ja vapauden. :)

Mitäs muuta?

Ei ihmeitä.

Välillä mieli alakuloinen mutta siihen on tuntunut auttavan lapsen kanssa puuhailu ja hyvä musiikki. Ja sellainen yleinen päätöskin jatkaa vaan eteenpäin koittaen etsiä elosta ja olosta ne positiiviset puolet. Kun onhan niitä. Aina. Joskus vaan joutuu katsomaan aikalailla tarkemmin kuin taas muulloin, mutta onhan ne hyvätkin asiat sielä olemassa kuitenkin. Niin se vain lienee..

Itseasiassa katselin tuossa mahdollisia keikkoja joihin voisi mennä taas Viikatetta katsomaan, mutta aika vaikealta näyttää saada järjestymään mitään. Kesällä sitten mahdollisesti.. Olisi kyllä kiva. Ja muutenkin.. Leffaankin ajattelin itseni laittaa yksin menemään. Ajattelin, että Iron Sky voisi olla ihan pätevä leffa käydä katsomassa kun aikanaan Star Wreckistäkin tykkäsin kuitenkin, eikä ole arvostelut nyt pahalta kuulostaneet. Päinvastoin. En ole yksin käynyt leffassa vuosikausiin muttei nykyään oikein minnekään pääse ellei mene yksin ja miksei sitä sitten voisi mennä yksinkin? En tiedä? Jotain saamattomuutta kai?

Kun tämä hetki on tässä ja nyt. Ei sitten joskus.

Ei sitä tulevasta tiedä.

Kaveri vuosien takaa pyysi treffeille. Oikeille treffeille ja minä olin niin PETTYNYT! Kun sitä olisi halunnut pitää tuon ihan ystävyyssuhteena ja olin niin iloinen löytyneestä yhteydestä jne. Nyt sitten ei enää voikaan olla tavallaan normaalisti ja piti sitten vielä häntä loukatakin (vaikka sitä koitin välttääkin tottakai), Vähän vaikea kieltäytyä treffeistä sillä tavalla tyhjentävästi kun ei voi ihan totuutta kertoa miksei ja tämä siis monestakin syystä. Ehkä suurin on se, että kuitenkin alkaisi vängätä vastaan. Ihmisillä on sellainen tapa silloin kun eivät tajua jonkin asian logiikkaa ja toisten päätöksiä. Ei siinä, itse olen toisinaan ihan samanlainen. :D Mutta kuitenkin, mikään ei ole ärsyttävämpää. Ei ne asiat kuitenkaan muuksi muutu vänkäämällä tai muutu muuksi sillä että joku ulkopuolinen ei ajattele samoin.

Mutta..

Kaipa kaikki on ok. Vaikka taas toisaalta todennäköisesti ei ole ja se minua tässä harmittaakin.