Sitä päättää, että ei tunnu missään se että toinen jatkaa elämäänsä. Ei se kuitenkaan ihan niin ole. Ainakaan vielä. Ehkä sitten joskus on niin, että ei tunnu ikävältä eikä tunnu katkeruuttakaan. Milloin se sitten on? En tiedä. Aika varmaankin auttaa, vaikka en minä tiedä. Mahdollisesti en ikinä voi antaa anteeksi kokonaan. Riippumatta siitä etten ole itsekään ollut täydellinen, tietenkään. Kaipa siihen joku syy on, että kohdellaan siten kuten kohdellaan ja sitten sitä siihen vastaa tietyllä tavalla, joka taas vain ihan aina ja kaikissa suhteissa vie siihen että jää entistä enemmän yksin Pahinta on oma ikävä. Sitä on ehkä vaikeinta antaa toiselle anteeksi, vaikka se nyt vähiten on kenenkään muun vika kuin itseni tai oman tyhmän sydämeni tai minkä sitten lieneekään. Ei ainakaan sen joka on kaikintavoin näyttänyt tekemisillään, että ei nappaa.

Jaa a.

Mutta noin muuten. Kaikki hyvin. Koti alkaa olla aika kiva vaikkei tokikaan täydellinen. Televisiota tekisi ihan kauheasti mieli. Sellaista kunnollista. Mietin ja ongelmoin kun tuntuvat kovin kalliilta investoinneilta ja turhilta. Silti kun tuota vanhaa pientä kuvaputkitelkkua on nyt kyttäillyt aika pitkään, niin.. Ehkä sitä on mielessä sekin kun lapsi niin haluaisi. Ymmärränhän minä sen. Isillä on hienot telkut ja vehkeet. Kotona ei oikein mitään. Lapsen on vaikea sitä ymmärtää. Kun nyt olisi varaa, niin miksi en ostaisi vähän luksusta meillekin? Njaa a. Mutta kun vanhakin telkku vielä toimii! :D

Joulu lähenee ja lähenee. Asunto alkaa näyttää sellaiselta kun nyt on varaa se laittaa, mutta kivammalta joka tapauksessa ja olen siitä iloinen. Piristää mieltä sekin. Oikeastaan jo odotankin aikaa, että saan olla rauhassa. Itsekseni. Voihan se tuntua oudolta toki, mutta sitä on kehittänyt ajanviettosuunnitelman. Säästänyt sitä varten rahaakin ihan kiitettävästi. Pitää sitä itselläkin olla joskus jotain kivaa ja aikaa hengähtää. Jotain omaa. Olisihan se kiva kun voisi vaikka jonkun läheisen kanssa jakaa sen oleilun, mutta näin ollen oma seura lienee paras mahdollinen. :)