Minulla on vaikeaa laittaa rajoja ymmärtämiseen ja auttamiseen. Sen olen kai aika monta kertaa blogissani sanonutkin kyllä.. :) Olen päättänyt laittaa sille rajat, monta kertaa ja onhan se onnistunutkin jonkin verran.

Mutta..

Joskus on vaikeaa sanella missä ne menee. Löytää sellainen järkevä tasapaino.

Exällä on tressin kanssa ongelmia. Lapsen sielä käyminen 2 kertaa kuukaudessa viikonlopun ajan alkaa aina sillä tiedolla kuinka sattuu, ahdistaa ja kurkkua kuristaa. Kuinka on tulossa sairaaksi tai lapsi on hänen mielestään tulossa sairaaksi. Soittelee ja lähinnä kertoo vaivoistaan ja kuinka tressaa ja ei saa nukutuksikaan. Ehdottelee kaikenlaisia vaihtoehtoja siihen kuinka lapsi olisi vähemmän aikaa ja yleensä vielä jollain vähän läpinäkyvällä ihan muulla syyllä. Olen myötätuntoinen. Koitan pitää puoleni, mutta sitten tietenkin tulee mieleen lapsenkin paras ja enhän minä halua exällekään mitään pahaa ja haluaisin auttaa ihan siksi kun nyt olen sellainen. Kiltti. Eikä hän nyt minulle merkityksetön ihminen ole, lapseni isä kuitenkin, tietenkin.

Mutta puhuessaan minulle tuntuu kuin puhuisi ohitseni. Olen vähän niinkuin sellainen hyödyke jonka pitäisi olla hyödyksi. Pitäisi tukea ja auttaa saamatta oikeastaan mitään vastineeksi. Jos en suostu tulee kränkkyilyä, huokailua ja marttyyriutta. Eipä sillä. Kyllä hän vastaankin tulee jossain asioissa ja syntymäpäiväksikin järjesti lahjan ja noin, mutta silti kaikkea kanssakäymistä vaivaa vähän sellainen kumma tunne siitä kuin minulle ei puhuttaisikaan. Vaikea selittää. Onhan se ymmärrettävää, että kun ei minua rakasta en minä enää kiinnosta, mutta samalla sitä on jotenkin loukkaantunut siitä tunteesta ettei oteta ihmisenä tavallaan huomioon minuna. Varsinkin kun minua tässä kuitenkin kutsutaan apuun ja oletetaan että autan ja kannan vastuun. Kuuntelen ja olen myötätuntoinen. Ei minun enää tarvitsi. Apuani ja ymmärtäväisyyttäni voisi arvostaa. Rakkautta en odota. Arvostusta kyllä. Ystävyyttäkin, jos minulta ystävän palveluksiakin odotetaan/toivotaan.

En sitten tiedä tunnenko väärällä tavalla jotenkin?

Mene ja tiedä.

Tämä päivä oli aika raskas. Tuli pahamieli auttamisesta ja tukemisesta. Loukkaantunutkin olo isoista ja pienemmistäkin jutuista. Ehkä pienin, mutta yksi kipeää tehnyt asia oli se kuinka valehdeltiin sukulaisille puhelimessa edessäni kuinka on liikkeellä vain lapsen kanssa. Tuli lähinnä sellainen olo, että minusta puhutaan epätosia sielä. Piirretään tunteetonta kuvaa ja kerrotaan kuinka vaikeaa hänellä on. Turhahan noita enää miettiä on, mutta.. Ihminen nyt on mitä on ja ihminen minäkin vain olen. :)

Enkä oikein tiedä miten pitäisi toimia. Jos kyse olisi vain minusta olisi helppo laittaa rajat, mutta kun mukana on pieni lapsi se jotenkin tekee kuvion vaikeammaksi. Jotenkin. Vaikea se olisi kyllä minulle muutenkin, mutta nyt kun vedotaan lapseen saati pistetään lapsi soittamaan perääni, niin tilanne tulee vielä vaikeammaksi.



Pah.

Miksi sitä miettii ihan liikaa?
En tiedä.
Sitä vain on sellainen.
Kai.


Mutta..

Oli tänään hyväkin päivä. Kävin shoppailemassakin vähän vaatetta ja sen sellaista.

Kun tuossa kävelyllä illasta kävin, niin siinä kävellessäni hämertyvässä illassa sitä jotenkin taas keräsi akut täyteen ja odottaakin jo huomista kun lapsonen tulee kotiin. Jatketaan sitä arkea kuin aiemminkin. Kyllä se siitä. Ja pian on kiva reissukin tiedossa ja kaikkea.

Paras on kuitenkin yleensä ne pienet arjessa olevat hassut ja hellätkin hetket. <3