Pska päivä.


Välillä tuntuu kaikki niin epäoikeuden mukaiselta. Sitä koittaa tehdä parhaansa, mutta tuntuu että kokoajan yritetään repiäenemmän  irti kuin mitä on antaa. Lapsen kanssa yrittää parhaansa niin monin tavoin. Kokoajan pitää vain yrittää vittu parhaansa ja joskus, kuten nyt tuntuu että pää sanoo poks kaikesta siitä epäoikeudenmukaisuudesta mitä niskaan kaadetaan.Ja siitä yrittämisestä.

Siis, että valivalivalivalivalivali.

Saatana!

Että jos nyt taas jaksaisi kun sai avautua? :D


Ahdistaa.


Mutta, kai se jaksaminen sieltä taas jostain tulee kun on pakko. Kaivan sen ilon ja jaksamisen, ja pienen toivonkin jostain. En kyllä yhtään ymmärrä mistä ja millä rahkeilla. Niin on kuitenkin tehtävä. Eikä se niin vaikeaa olekaan, oikeastaan. Se on kai jo osa minua, se eteenpäin vain puurtaminen. Tullut elämänmyrskyissä sellainen taito. Sitä murehtii juu ja joskus rypeekin suruissa ja pahassa olossa. Silti aina nousee ja jotenkin selviää. Ja aina vahvempana kuin ennen.


Ainakaan en minä tule ikinä luovuttamaan jonkun petollisen kakslahkeisen takia. En ikinä.