Niin se tämäkin päivä kääntyi iltaan. Yö meni jotenkin kaikkea kummaa miettiessä ja ihmeellisyyksiä näkiessä, niin että sitten nukkuikin lähes kahteentoista. Oli hämmentävää herätä niin myöhään. Ei ole käynyt noin useampaan vuoteen, mutta kun lapsi oli isällään se toki oli huomattavasti mahdollisempaakin kuin noin normaalisti aamuvirkun kolme vuotiaan pitäessä huolta suht aikaisesta heräämisajasta.

Kävi sitä vähän ostoksillakin, mutta ei oikein osannut ostaa mitään. Tai, no.. Se nyt ei ole aivan totta sentään. ;). Yhden pelin ostin lapselle (Touhulapeli oli alennuksessa ja tuumasin, että lapsi voisi tykätä) ja joulukortit. Suosin joulukorteissa niitä hyväntekeväisyyskortteja joissa tulee samalla hinnalla postimaksukin maksetuksi ja ne kannattaa ostaa aika ajoissa, että on vielä vaihtoehtoina jotain suht kivoja. Tällä kertaa ostin suomen mielenterveysseuran kortteja lähinnä kuvien takia. Oli kivoja pupuaiheisia, sellaisia keveitä ja hauskoja. Ei liian raskaita, saati kovin uskonnollisia. Otin kyllä sitten syöpäsäätiöltä muutaman sellaisen perinteisemmän vanhemmille sukulaisille lähetättäväksi. Eivät järkyty. Eivät lahjoituskohteesta, eivätkä kortista. ;)

Pyörin minä muutakin katsomassa, mutta jotenkin tuntui vaikealta keksiä mitään. Paitsi itselleni.. Rohkaisin viimein mieleni ja varasin ajan korvien rei'ittämiseen. Menivät aikanaan umpeen ja on tuntunut jo pitkään siltä, että haluan ainakin yhden parin takaisin. Aikanaan kun noita taisi olla parhaimmillaan se 15 kpl yhteensä.. :) En kai minä sentään niin montaa enää.. Vaikka ehkä ylös korvanrustoon voisi ottaa yhden onnea tuomaan tuon parin lisäksi. Se oli hieno, korukin taitaa olla tallella.. Katsellaan..

Se tatuointikin himottaisi edelleen kuten jo vuosia, mutta en sitten tiedä. Kun ei se ihminen suostu minulle kuvaa suunnittelemaan jolta kuvan haluaisin. Voisi tosin tietenkin ottaa sen lohikäärmeenkin jota joskus ajattelin.. Mutta en tiedä. Mieli vähän muuttunut sen suhteen. Tosin eräs tekstikin miellyttäisi.. Eli katsellaan siis sitäkin asiaa..

Muutenkin tuntuu olevan kova tarvis erilaisiin muutoksiin. Siis lähinnä sellaisiin joita on aiemminkin halunnut muttei syystä tai toisesta ole toteuttanut. Muuttoa tässä olen miettinyt aika kovasti siinäkin mielessä. En ole oikein saanut päätetyksi ottaisinko asunnon hieman kauempaa (matkat pidemmät kuin nyt, mutta kulkuyhteydet paremmat) vai keskustan tuntumasta hyvillä kulkuyhteyksillä ja lähellä lapsen kaikkia juttuja. Kauempaa saisi neliöitä enemmän ja lähempää tietysti vähemmän. Jaa a. Tästä kuitenkin nyt tuntuu jo siltä noin muutenkin että haluaa eroon. Keskustasta saisi tällä hintaa suht tilavan kaksion. Ja hieman pienemmän edullisemmin. Tai sitten.. Tosiaan huomattavasti edullisemmin olisi tuo sivummassa oleva ja pohjaratkaisukin kiva.. Hmn.. Enpä tiedä.. Vaikeaa! Kerrostaloista en kyllä tykkää ja haluaisin itsellenikin makuuhuoneen.. Hmph! Noh.. Kaikkea ei saa. Huomenna löntystelemään asuntotoimistoon katselmaan miten käy.. Pääsisi helmikuuhun mennessä muuttamaan.. Ensikesänä sitten olisi kaupungin puisto, ulkoilupaikat yms lähellä tai sitten suht maaseutumainen ympäristö ja meri. Riippuu mitä valitsen.

Ja nimenmuutos..

Miten sen asian kanssa käy, niin sitä tässä odotellaan. Tunnen itseni välillä ihan lapseksi tuon asian kanssa, kun en millään jaksaisi odottaa. En sitten millään! Ja tuntuu ettei kukaan oikein ymmärrä sitä kuinka iso asia tuo minulle on. Jotenkin.. Tässä kaikessa sotkussa sitä on tuntenut ettei ole omaa nimeä ollenkaan. Nykyinen on exisäpuoleni. Aiempi oli virallisen isäni. Nimen kun tulisi kertoa jotakin ihmisestä, taustoista. Sen tulisi tuntua omalta. Ainakin jollaintavalla. Tai niin minä ajattelen. Eikä sen tulisi vetää lokaan, tuoda mieleen ikäviä asioita. Pahoja tekoja. Tahtomani olisi juuri sellainen josta pidän, joka tuntuisi omalta.. Tosin, helpottaakseni tuskaani olen valinnut jo pari vaihtoehtoa uutta kierrosta varten, vaikka siltihän tuo pahalta tuntuu jos tuo ykkösnimivaihtoehto hylätään..

..mutta jotenkin..

Jotenkin se helpottaa kun on vaihtoehtoisia kuitenkin olemassa. Samantapaisia omalla tavallaan ainakin. Kun nykyistä nimeä en tule missään tapauksessa pitämään enää kauempaa kuin pakollista on. Sen olen luvannut itselleni. Se nimi kun tuntuu pahalta, aina tuntunut. Lapsesta asti. Sillä, mitä se edes virallinen lapsen hyväksyntä muka meinaa? Helppohan se lapsi on pakottaa hyväksymään tuollainen asia. Ihan sama se siis on kysytäänkö vaiko ei. Oikeasti. Pahemmassa tapauksessa se lapsi saa sitten aikuisuudessa kantaa itseään pahoinpidelleen ja henkisestikin rääkänneen ihmisen nimeä. TOSI mukavaa. Oman lapseni nimeä en tule missään nimessä vaihtamaan vaikka siihen joskus mahdollisuus tarjoutuisikin eli siis yksinhuoltajuus. Saa aikuisena sitten hakea jos haluaa. Hänen asiansa, ei minun. Virallisen isänikin nimeä tosiaan kantaisin mielummin, mutta näin ollen tuntuu hassulta erityisesti hakea sitä nimeä isolla rahalla kun oikeastaan sekään ei oma ole. Sen takia päädyin ihan uuteen nimeen. :)

Mutta..

Sen sitten näkee miten tuossa käy. Saako maksaa uudestaan 166 euroa ja odottaa kuukaisia.. Huh. Kallista kyllä. Sitä en kiellä. Ja hermoja kuluttavaa! ;)