Olen aina pitänyt itseäni sangen vähään tyytyvänä ihmisenä. En ole koskaan ollut tavaran, rahan, kuuluisuuden tms perään. Vähemmissäkään määrin, mutta oman perheen olen aina halunnut. Kumppanin, jonka kanssa voisi jakaa arjen tasavertaisina aikuisina ihmisinä toisiaan tukien ja auttaen, ymmärtäen. Kumppanin johon voisi luottaa. Virheitähän meissä kaikissa on, joten virheetöntä miestä en ole etsinyt, mutta sellaista jonka virheiden kanssa voisin elää ja joka kestäisi elää omien virheitteni kanssa. Joka rakastasi, mutta tajuaisi että parisuhde on myös tahtokysymys.

Tuntuu, että taidan kuitenkin vaatia liikaa. Odottaa liikaa. Ja siitä tulee hirmuisen yksinäinen olo. Jotenkin irrallinen olo. Kuin ei sopisi tähän maailmaan lainkaan. No, lapsi tuo toki paljon iloa ja on elämässäni toki muitakin iloa tuottavia asioita. Tärkeitä ihmisiäkin, toki. Mutta. Kun sitä vain haluaisi toimivan parisuhteen. Sen perheen. Sen aikuisen ihmisen vierelleni jonka kanssa olisi hyvä olla. Mutta. Parisuhdetta ei voi korjata yksin ja jos rehellinen olen, niin.. Ei tämä suhde ole onnellinen ollut enää vuosiin. Niin surullista kuin se onkin. Olemme erilaisia, liian erilaisia. Huippuna se, että hän luuli tietävänsä mitä halusi ja minä tiesin mitä halusin. Hän tajusi haluavansakin eri asioita ja.. No, ei sellaista voi korjata. Mitenkään.

Tänään vein lapsen kerhoonsa ja istahdin kahville. Katselin maailman menoa ja noita edellisiä asioita mietin. Tuli surullinen olo. Sitten soitti siskoni. Oli kovin onnellinen kaikkineen ja itsekin olin hänen puolestaan toki onnellinen. Kun puhelu päättyi oli aika lähellä että olisin alkanut itkemään. Eipä sillä. Olen oikeasti onnellinen hänen puolestaan. Mutta.. Jokin pieni ääni jossain kysyi ja lopulta huusi aika kovaa sisälläni, että ENTÄS MINÄ? Niin.. Sanoppa se.

Haluaisin uskoa, että asiat tästä vielä. Ei, siis en usko tähän suhteeseen enää, mutta haluaisin uskoa että tulevaisuus muuttuisi paremmaksi. En kuitenkaan pysty siihen. Lapsen takia sitä jotenkin katsoo tulevaisuuteen ja hoitaa asioita. Mutta, sydäntä kylmää ajatella yksinäisiä vuosia. Ja miksi sitten uskon niihin niin voimakkaasti? Siksi, että.. Siksi, että.. Ei, jääkööt sanomatta. Ehkä olen väärässä? Olenhan aiemminkin ollut, monenkin asian suhteen. :)