Mieli harhaillut vähän sielä sun täällä koko päivän. En minä mihinkään jaksanut lähteä. Koko päivän olen vain kuunnellut musiikkia, tuijotellut televisiota ja ihmetellyt elämääni. Positiivisin mielin kuitenkin. Sitä on itse vaan niin kummallinen kuten kai me kaikki jollain tavalla. Sekin on kyllä totta. Eipä siinä mitään..

Sitä on turhan negatiivinen ja pelkää kauheasti kaikkea nykyään. Jos joku vaikka ei vastaa puhelimeen sitä kun tulee mieleen soittaa aprikoi voiko. Nykyään aika usein sitten vaan jätän soittamatta. Sitä myös helposti tulee murehdittua ties mitä lauseen pätkää tai sananpuolikasta negatiivisessa mielessä. Tai, vaikka mitä muuta aivan idioottimaista. Itsetunto on vaan nykyään aivan maissa. Ei se koskaan ole hyvä ollutkaan. Eikä tässä muutaman vuoden sisällä tapahtuneet jutut ole sitä tosiaankaan parantaneet. Päinvastoin.

Toisaalta voi ihan pelätä että jotain sattunutkin jos ei mitään kuulu. Sekin on jotenkin lisääntynyt. Pelko siitä että jotain peruuttamatonta sattuu..

No, oikeasti sitä kantaa rakkaita ihmisiä sydämessään vaikkei aina tekemisissä olisikaan. Ennen kaiken murenemista ja senkin jälkeen tulleita kolauksia ja tuskia sitä ei moisten suhteen ollut niin tarkka. Kukin eli elämäänsä ja silti ne ihmiset olivat olemassa eikä asiat muuksi olleet muuttumassa ykskaks. Nyt ei siitä ole niin varma enää. Kaikki voi muuttua niin kovin äkkiä. Monellakin tavalla. Mutta, no.. Sille ei nyt sitten tokikaan mitään voi. Se on kyllä totta. Eikä moisia tulisi liikaa murehtia. Enkä minä murehdikaan. Sitä kai vaan tarvitsee aikaa.

Oletteko nähneet sellaista elokuvaa kuin Tahraton Mieli ? Siinä lähinnä pohdittiin huumorinkin keinoin sitä mitä olisi jos tuskalliset muistot saisi pois. . Loppujen lopuksi eipä se oikein toiminut. Muistot tunkivat pintaan ja sen seurauksena päähenkilöt taisivat rakastuakin uudestaan koska eksyivät yhteisiin tärkeisiin paikkoihin haahuilemaan. Mikäli oikein muistan. On katsomisesta aikalailla jo aikaa. Voisi katsoa uudestaan, itseasiassa. Mutta niin.. Se miksi otin elokuvan puheeksi oli se, että niin minä uskoisin että oikeastikin kävisi. Tärkeät muistot ovat hyvin voimakkaasti osa meitä. Ei niitä pääse karkuun. Enkä usko, että pitääkään. Vaikka kipeitä olisivatkin. Ne yhdessä tekevät meistä sen keitä olemme - muunmuassa. :)

Plaaplaa.

Kylläpäs sitä taas on höpötys tuulella. :D

Sitä on levännyt hyvin. Jaksaa taas. 3 viikkoa on aika pitkä aika ilman omaa aikaa. Kun ei voi koskaan oikein olla vaan itsekseen. Löysätä. Myötätuntoni on kyllä täysin niiden vanhempien puolella joiden lasten toinen vanhempi ei ole ollenkaan jälkikasvunsa kanssa ja joilla ei muitakaan hoitajia ja auttajia ole. Varmasti todella rankkaa. :(

...

Palatakseni kuitenkin tuohon aiemmin käsittelemääni, niin silti sitä vaan joskus toivoo, että voisi vain unohtaa. Ja vaikka toivoo, niin silti pelkää tulevansa unohdetuksi. Mitä järkeä siinäkin on?

En tiedä..

..mutta missä sitten olisi järkeä?