Tänään kävellessäni tumman harmaan taivaan alla mietin monenlaista. Oli hyvin aikaa lapsen ollessa kerhossaan leikkimässä ja askartelemassa (Irtonaisia tontunpäitä narusilmukan päässä, muuten. Varmaan veikeitä kuusessa.. Kuka lienee keksinyt aika makaaberin koristeidean?) Kävelin ympäriinsä pisin kaupunkia sen muutaman tunnin ajan saamatta oikein mitään järkevää tehdyksi. Kunhan vain pohdin elämää, maailmaa yleensä ja ihmisiä. Ihmisiä pohdin enemmänkin. Enkä kyllä tullut sen viisaammaksi kuin ennenkään. Tosin, se nyt ei oikeastaan edes yllättänyt. ;)

Ihmisiä on vain niin vaikeaa ymmärtää. Sitä huomaa aina vain uudestaan törmäävänsä siihen ettei vain tajua ja koittaa sitten jotenkin sopeutua siihen tai tuohon kummallisuuteen. Toisaalta sitä on kyllä samalla oppinut itsestään monenlaista, mutta silti.. Joskus sitä ihmettelee sitäkin miksi asiat vaan ovat niin helskutin kummallisia ja vaikeitakin kohdallani. Kaikki tuntuu menevän jotenkin väärinpäin. Ihmissuhteitakaan ei vissiin kannattaisi edes miettiä - ei ainakaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka laittavat ns. sukat pyörimään jaloissa. Niistä kun ei tule mitään. Ei yhtään mitään. Eikä tuokaan sinällään koskaan edes mitenkään sillä tavalla normaalisti ja tavallisesti vaan aina jotenkin oudosti ja kummallisesti (tai sitten minua vain säästellään omituisuuksilla siltä, että oikeasti muistutan sisäisesti ja ulkoisesti kammottavaa suohirviötä ja haisen pahalle ja olen muutenkin perinjuurin öklöttävä ja vastenmielinen :D ). Tiedä häntä.

Kun joskus asiat menisivät sillä tavalla tavallisesti! Jaksa oikeastaan enää kuin aniharvoin noita omituisuuksia kellekään kertoakaan kun epäillään, että valehtelen. Eihän ihmisille nyt oikeasti tapahdu kaikki mahdollisimman vaikeasti. Eihän? Valitettavasti kyllä. Kyllä joillekin. Eikä se ole mikään kovin kiva asia, aina. Todellakaan.

Ja joskus.. Joskus toisiaankin saa taistella sen suhteen ettei tulisi katkeraksi. Kun tuntuu, että kaikki pistää vastaan ja kun pienessä mielessäni tuntuu kahta epäoikeudenmukaisemmalta tuo kun en mielestäni niin ihmeellisiä edes pyydä. Vaikka tiedä häntä. Mitkä toiveet sitten on niitä ylimitoitettuja? :) Kun minä en usko katkeruuden, vihan tms voimaan lainkaan. Koen ennemminkin niinpäin, että vastoinkäymiset voivat muuttua siunauksiksi ja opiksi kunhan EI katkeroidu. Kunhan ei tapa uskoaan ja yrittämisen haluaan. Kunhan ei huku negatiivisiin ajatuksiin. Mutta tiedä häntä sitten. Ja tiedäpä sitäkään onko onnistunutkaan.

Näitä mietin ja sitten hain lapseni kerhostaan. Löytyi se iloisuuskin sitten taas. Höpötettiin omiamme. Keksittiin yhteistuumin tarinoita ja hassuja tansseja ja muuta vastaavaa ajankulua. Ja nyt lapsi nukkuu sängyssään. Ja kun kävin äsken häntä katsomassa huomasin taas kuinka onnellinen hänestä kuitenkin olen. Minun pieni ihmeeni. (Taas näitä omituisuuksia eli ensin useampi keskenmeno ja diagnosoitu vaikea lapsettomuus. Sitten 10 vuoden päästä ehkäisystä huolimatta PAM!) Ja tuon nukkuvan lapseni katsomisen jälkeen kaikki olikin taas hyvin. Kummallista.

Eikä asiat oikeasti huonosti olekaan. Ne eivät ole siten kuten minä niiden haluaisin ja toivoisin olevan, mutta osaako siten sitten aina toivoa ja haluta juuri niitä oikeita asioita? Ehkä ei. Ja ehkä, ehkä tulevaisuudessa on odottamassa jotain tosi ihanaa? Mistäs sitä tietää. :) Tällä haavaa on paljonkin asioita ja ihmisiäkin joista on kuitenkin syytä olla iloinen ja hippuisen kiitollinenkin.