Yö. Sitä aikaa jolloin ei vain malttaisi mennä nukkumaan. Ajatukset harhailevat. Vaan parasta kai se olisi kohta mennä. Tottakai. Jotta huomenna ei olisi kovin väsynyt ja jaksaisi lapsen kanssa puuhailla jotakin. Kovasti hän uimaan haluaisi, vaan ilmat eivät oikein suosi sitä aktiviteettia. Ei ole suosinut itseasiassa koko kesänä. Kummallinen kesä, vaikka en kyllä huonoa tykkääkään. Kuumuus, helteet eivät ole oikein minun juttuni koskaan olleetkaan. Lasta toki harmittaa ja ymmärtäähän sen. 

Herra Kumppaniehdokas on ollut vähän alakuloinen monestakin syystä johtuen ja jotenkin se on vaikuttanut omaankin mielialaan vaan ei sitä kipeänä kyllä muutenkaan olle välttämättä parhaimmillaan. Minä ainakaan. Kivulle herkkä kun olen. Taitaa tuokin valvottaa hieman... ja kun sitä valvoo sitä jotenkin helposti alkaa miettimään ties mitä vanhoja juttuja. Sellaisia jotka ovat jääneet kaihertamaan mieltä. Kysymyksiä joihin tuskin saan vastausta koskaan milloinkaan.. Turhaahan se lienee. Tiedän. Pitää mennä eteenpäin. Ei mennyttä unohtaen, mutta ei liikaa mukanakaan kantaen ja murehtien. 

Kissakin suruttaa. Tuo otus on minun monien vuosien haave. Kovin tärkeä sitäkin kautta, mutta myös persoona on niin kovin täydellinen meille että kovin on rakastettu perheenjäsen meillä. Ikävää vaan että kissa tuskin kovin pitkään ikään pääsee. Viime vuonna selvisi, että synnynnäistä nivelrikkoa sairastaa ja muutakin rakenteellista vikaa on. Nyt mennään lääkityksin ja tukihoidoin eli erilaisin lisin ja tietynlaisin ruuin vaan kovin pitkää ikää ei eläinlääkäri luvannut. Tarkistus tulossa ja se pelottaa jos rehellinen olen. Vaan, eihän sitä itseään vaan saa ajatella. Tietenkään. Eikä saisi surrakaan liikoja. Paras tehdään ja olevista päivistä nautitaan. :) Tänäänkin katsoimme yhdessä koko pieni perhe elokuvaa. Kissakin omalla paikallaan itseoikeutetusti, tietenkin. :D

On vaan niin surullista tämä elämä toisinaan. Kuolema läsnä. 

Isän kuolemasta on vuoden verran ja suren omalla tavallaan häntä edelleen. Toisinaan. Ja sitä etten oikein ehtinyt tutustumaan. Oma elämä vie niin paljon omaa keskittymistä, että se lyhyt aika joka meille suotiin hupeni aivan liian nopeasti ja.. Koko tapahtuma toi kuolemaa jotenkin konkreettisesti kovin lähelle. En minä sitä pelkää, mutta ehkä sen jotenkin tiedosti vieläkin rajummin kuin aiemmin kuinka helposti kaiken voi menettää. Kuinka toisella hetkellä ollaan täällä ja toisella ei. Kuinka ollaan terveitä ja ykskaks kuolemansairata. Eikä tässä kaikessa ole mitään oikeudenmukaisuutta ja armoa loppujen lopuksi ellei sitten omalla tavallaan. Mutta ei kuitenkaan niin, että se kohtaloa muuttaisi tuolta osin ainakaan. 

Vaan, toisaalta olisihan ne asiat toki huonomminkin voineet mennä ja sain hänet kuitenkin tuntea. Sekin on paljon tässä tapauksessa. :)