Tänään juttelin erään alle vuoden ikäisen vauvan äidin kanssa. Ihan hirmu ikävä tuli sitä omaa vauvaa, joka on olevinaan jo niin suuri! Etäisenä suruna kävi mielessä toisen lapsen kaipuukin, joka on ollut taustalla varmaan siitä asti kun oma lapsonen täytti vuoden. Tuli aika haikea olo, mutta onneksi se meni nopeasti ohi oman tullessa taas paikalle omine juttuineen höpsöttelemään sitä ja tätä. Sillä tavalla se surullinen olo lähtikin melkein samantien pois ja hyvä niin..

Kamala koirakuumekin ollut taas erään tarjokkaan myötä, mutta eipä tähän tilanteeseen sen otto järkevää olisi. Vuoden ikäinen palveluskoirarotujen sekoituskin vielä. Joku iäkkäämpi ja rauhallisempi tapaus varmaan voisi mennäkin, mutta.. No, ei tähän nyt ole järkevää ottaa minkäänmoista koiraa. Totuus mikä totuus.

Kaikki kuitenkin aikanaan tai jotain. Koiranotto nyt on vielä helppoa, Siihen kun ei tarvita sitä miestä. ;) :D

Sairaus tuntui menneen jo paremman puolelle lapsella, mutta nyt näyttää aika kurjalta taas. Heräili tuossa itkemään. En tiedä sattuiko vai näkikö jotain unia. Vaikea sanoa oikeastaan. Kun ei hänestä unipöpperöisenä oikein saanut selvää. Silmät tosin seisoivat sen näköisinä päässä ettei oikein ollut kartalla missä edes on tai muustakaan oikeastaan. Onneksi rauhoittui nukkumaan, sentään. Voi pientä ressukkaa. Toivottavasti uni nyt kantaisi sinne aamuun asti.

Olisi varmaan fiksua itsekin mennä nukkumaan.

..mutta omat unet ovat olleet niin merkillisiä näinä aikoina, että enpä siitäkään tiedä. Mutta kaipa se edes jonkinsorttinen lepo hyvää tekisi itsekullekin. Kun ei lapsen nukkumisistakaan tiedä taas.

Sitä kyllä toivoisi saavansa vanhoilta jutuilta rauhan unissaan. Jostain syystä kaikki menneet jutut palaavat nykyisin uniin. Näkee ties mitä. Niin hyvää kuin huonoakin. Enkä oikein jaksaisi sitä tunteiden vuoristorataa mitä nuo unet tuntuvat välillä aiheuttavan. Joskus olisi vaan hyvä antaa tiettyjen muistojen olla, kuolla itsekseen. Unohtua ilman esiinkaivamisia ja muisteluita.

Vai mitä?