Kas kun ovat tähdet meille
kuin uni uupuneille
tai kadotus kadonneille jotka eksyivät elämään.."

                                                                               (Viikate: Tähdet Varjelkoon)
 

Ja palatessani kotiin tuli mieleen katkelmia eräästä jo unohtuneesta joskus paljon pitämästäni tarinasta. Tekijän muistin ja pätkiä sieltä ja täältä ja sehän auttoi kun kotiin pääsin. Google kun on ystävämme ja mitä nyt ei netistä löytyisi..
 

"Kuu jo kylmeni.

                       Näkivät
tähden talvisen eläjät
edessänsä Maan ihanan,
kuuma-rinnan, riemu-täyden.

Nurkui kansa nuorempainen:
"Sinne siirrymme ijäksi
alle auringon paremman,
luokse luonnon lempeämmän;
armas on asua siellä,
lämmin maata Maan povella."

Kansan vanhin noin nimesi:
"Kuun olen heimoa, elänen
taikka kuollen, tänne jäänen."

Siirtyi sieltä kansa kaikki.

Viime venhon vieriessä
ilman aavoille selille
noinp' on virkki nuorempaiset:
"Ethän jääne jäätymähän
tänne, kuuluisa kuningas,
tykö tyhjän luomakunnan,
saarehen sanattomahan,
pakkasehen paukkuvahan,
äyrähälle yön ikuisen?"

Tuop' on Kuun ukko urahti:
"Tänne jäänen, tänne kuollen,
tääll' on syntyni syvimmät."

Potkas purren lainehille,
istui paadelle pyhälle,
katsoi menneiden menoa,
hymähti hyvästit oudot:
"Voi, te miehet mielettömät,
lapset Kuuttaren latomat,
tytöt tyhjien halujen,
poiat unten ponnetonten!
Tääll' oli elämä teillä,
siellä vain vale-elämä,
tääll' oli ihanne teillä,
siellä itku vain ihanan,
täällä täyttymys parahan,
siellä vain parahan paine,
ikikaiho kauneuden,
onnen ollehen ikävä."

Vieri vuossadat.

                       Samosi
Kuu ja Maakin kulkuansa,
Maassa mahtavat eläjät,
luonnon kanssa kamppaellen.

Kuun ukko kumara yksin
jäätyi jääksi paikallensa.
Vain sydän sykehti hällä,
lauloi laulua ijäistä
elämästä entisestä,
talvettomasta kesästä,
kussa kukki Kuun ylängöt,
alangot enemmän kukki,
tuoksui metsät lakkalatvat,
meret selkeät sinerti
autuutta alinomaista,
laupeutta luonnon laajan.

Tuota ei Maan lapset tajua.

Mutta jos sävelen kuuli
Kuun lapsi, elämän orpo,
syttyi syömehen kipinä,
sinkoi silmä taivahille,
muisti hän entisen elonsa,
tunsi polttavan povensa,
koko sielun sairastuvan
kodin korkean surusta,
kauniista kadotetusta.
Soi hälle jumalten virsi,
kuoro taivon tähti-täyden:
"Onko nyt parempi olla,
liekö armaampi asua
viidakoissa vierahissa,
uppo oudoilla ovilla,
kuin oli olla Kuun povella,
Kuun on kummuilla levätä
luona talven tuttavamman,
syksyn kylmänkin sylissä,
sydän-yössä ystävässä,
onnessa oman elämän?"

Kuulevi lakean laulun
Kuun lapsi kumea-rinta,
päänsä painavi poloinen
parmahille Maa-emosen;
ei tajua taatto häntä,
maammo outo ei opasta."

                                                      (Eino Leino: Kuun lapset)
 

Pidin joskus nuorena tuosta kovasti. Taisi olla seinälläkin joskus ja kuvitettuna versiona jossain kouluvihossa - muistaakseni. Ja edelleenkin kyllä tykkään tuosta. Pakko myöntää. Olen iloinen siitä, että muistin tuon ja pääsin lukemaan sen uudestaan eli eipä mennyt tuokaan yökävely hukkaan siinäkään mielessä. Piristikin kyllä melkoisesti ihan kaikkineen.

Sitä kai vaan tarvitsee tuollaisia irtiottoja toisinaan. :)

Mutta nyt taas lepäilemään..

Hyviä unia kaikille tasapuolisesti.