Jäi vain suru kuten aina. Olen vihainen hetken ja sitten laskeutuu raskas ja paksu suru ylle peittäen kaikki muut tunteet. Miksi sitä saa aina pettyä ihmisiin?

Joo, en minäkään ole täydellinen. Kaikkea muuta. Silti ehdointahdoin pahan tekeminen tuntuu jotenkin niin hirmuisen epäreilulta. Varsinkin sellaisen ihmisen osalta jota on tukenut loputtomasti, auttanut ja ymmärtänyt. Yrittänyt ja tehnytkin yli oman jaksamisenkin sen takia, että toisella olisi parempi olla. Aluksi välittämisestä ja lopulta tosin vain vastuuntunnosta. Sen takia, että oli jonkun pakko jaksaa. Hyväksynyt onnettomuuden hintana ehjästä perheestä.

Tiedä sitten onko sekään niin kovin oikein? Siis, se että vastuuntunnosta on jonkun kanssa. Tai siksi, ettei usko saavansa tai ansaitsevansakaan parempaa. Eipä kai se ole. Ja on sitä muitakin asioita tehnyt väärin. En kyllä tahallaan tai suunnitellusti tai sillä tavalla kirjaimellisestikaan väärin, mutta väärin yhtäkaikki.

Ehkä sitä sitten maksaa tuosta hintaa? Se voi olla. Aika kova hinta, oikeastaan. Mutta, minkäs sille sitten voi.