Joskus sitä.. On jotenkin eksyksissä itseänsä kanssa tai ehkäpä jopa itsessäänkin.

Oikeastaan.

Toisaalta tietää pääpiirteissään mitä haluaisi ja missä mennään, mutta jotenkin maailma tuntuu ympärillä täysin nyrjähtäneeltä ja täten sitä eksyy, jotenkin. Jonnekin sinne sokkeloihin, eikä löydä poistumistietä millään. Sitten sitä vaan jotenkin kelluu odottamassa jotakin.. Ja koska, koska.. Sitä on niinkin tunteellinen olento kuin sitä nyt sattuu olemaan tilanne kaivaa sieltä jostain omasta sisimmästä tunteita joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Ikäviäkin. Eikä sitä oikein tiedä mitä niille tekisi. Kokee jopa häpeää moisista tunteista ja ajatuksistakin. Koitaa niitä nujertaa ja muuttaa asioita itsessään. Sellaisia asioita, jotka helpottaisivat eloa ja oloa tässä maailmassa. Ja uskoakseni olenkin oppinut muutamia asioita tässä matkan varrella.

Kun oikeastaan..

Minusta tuntuu, ettei nuo vastoinkäymiset/umpikujat ole lähtöisin muista kuin minusta itsestäni. Ja niinhän se on. Eivät muut ihmiset ole syyllisiä noihin asioihin. Nuo vastoinkäymiset ovat kiinni ihan omasta persoonastani ja sisimmästäni. Eivät ne ongelmaiset kohdat sinällään ole pahoja asioita, mutta eivät ne toimi tässä maailmassa. Ja silloin ne muuttuvat pikku hiljaa minulle itselleni pahoiksi, vahingollisiksi asioiksi. Ongelma taitaa vaan olla siinä, että itsensä muuttaminen on älyttömän vaikeaa. Pohjimman muuttaminen, tarkoitan. Pienet asiat, tavat yms on suht helppo vielä muuttaa jos vain kyllin haluaa, mutta silloin jos ongelma on persoonassa/luonteessa  syvällä, niin asia on hieman vaikeampi.

Nuo piirteet ei sanottavasti helpota tässä melko kylmässä ja itsekkäässä maailmassa olemista. Sitä koittaa loputtomasti rakentaa jotain suojamuuria itsensä suojaksi kun elämä nyt on ollut mitä on ollut ja onhan se auttanut monissa ihmissuhteissa, mutta kun aina se suoja jostain kohtaa romahtaa ja sitten taas tavalla tai toisella kärsitään tai vähintäänkin jäädään tyhjän päälle ihmettelemään. Siinä sitä taas ollaan ja katsellaan tyhjyyteen ihmetellen, että: "jaaha,. Täällä taas.." 

Ei se nyt oikeastaan kovinkaan helpolla enää mitään totaalista ahdistusta aiheuta, mutta surua kyllä. Harmitusta. Ja jotenkin.. Jos ei sitä suojaa saa takaisin rakennettua siltä kohdin, niin sitä pelkää joka hetki jotain kauheaa iskua. Pelkää, että saa tosissaan kärsiä. Eikä se niin kovin harvinaista ole ollutkaan. 

Mutta silti..

Silti sitä kuitenkaan ei osaa itseään muuttaa. Ehkä jotain hienosäätöä pystyy tekemään, mutta ne perimmäiset ongelmat jotka ovat kaikkialla muualla paitsi oikeassa elämässä hyviä piirteitä säilyvät ja aiheuttavat lähinnä perimmältään loppujen lopuksi surua ja tuskaa.

 

Ja rakkauden suhteen ei voi sanoa kuin, että:

Voi mielipuolta.

Melkein naurattaa. Oikeasti. Ja naurattaakin. Oikeastaan.

Mutta minkäs sitä sille kai itselleen voi?

Voi piruparkaa, mutta ketä?

Ehkä meitä kaikkia.