Näin unta syysmyrskystä, joka tuhosi ympäristöään pimeässä yössä.

Sysipimeästä kuului hirvittäviä ääniä talojen kattojen repiytyessä irti tuulen ulvoessa, puiden kaatuessa ja ikkunoiden särkyessä. Jokapuolella tuntui kuuluvan erilaisia hajoamisen ääniä ja hirveää tuulen ulvontaa. Mitään ei kuitenkaan nähnyt, eikä valon pilkahdustakaan ollut havaittavissa.

Tuntui, kuin olisin se myrsky itse. Raivosin, huusin, karjuin ja itkinkin. Lopulta rauhoituin ja samalla tuntui pikku hiljaa koittavan aamu. Myrsky katosi yhtä aikaa auringon nousun kanssa. Tuuli leppyi pikku hiljaa leppeäksi tuuleksi hyräillessäni, jotain tunnistamatonta lempeää sävelmää.

Enkä halunnut nähdä aiheuttamaani tuhoa, joten pidin silmät kiinni. Tiukasti. Korvatkin suljin huudoilta ja itkuilta. En halunnut havaita niitä. Kielisin ne. Eikä niitä näin ollen ollutkaan. Minun maailmassani.