En muista mitä olen taustastani täällä kertonut. Lapsuus ja nuoruus oli yhtä sotkua. Väkivaltaa, sillä uhkailua, sortamista ja muuta yhtä mukavaa. Virallinen isäni, jota pidin siis oikeana isänäni pitkälle aikuisuuteen, oli täysi alkoholisti. Väkivaltainen. Tilalle astui sitten väkivaltainen ja hyvin omavaltainen isäpuoli kun olin n, kouluiässä. Äiti ei osannut tehdä oikein muuta kuin tehdä töitä. Hän piti meidän leivässä. Kunnioitan toki sitä, mutta se kaikki muu sitten jäi.. Kun sain turpaani äiti käänsi päänsä pois tai meni toiseen huoneeseen. Puoliani hän taisi pitää uutta miestään vastaan vain kerran ja silloinkaan kyse ei ollut mistään tuollaisesta, välittömästä fyysisestä vaarasta. Väkivallan lisäksi meillä oli henkistä väkivaltaa. Meitä hypytettiin ja pidettiin alituisessa valmiustilassa ihme määräyksillä ykskaks ja kaikenlaisilla säännöillä. Mitään asioita ei selvitetty,puhuttu, sovittu tai neuvoteltu ikinä ja niin edelleen.

Edellä siis sellainen lyhennetty versio kaikesta.

Olen asioita saanut käsitellä koko aikuisuuteni, mutta tottahan se on ettei kaikkia haavoja voi korjata. Sitä on jollain tasolla edelleen rikki ja yksi sellainen asia jossa tuo tulee ilmi on huono itsetunto. En minä mitään hirmuisia kehuja tarvitse (itseasiassa vaivaannun moisista), mutta sellaista positiivista vahvistamista sen suhteen että olen tärkeä kyllä kaipaan niiltä ihmisiltä jotka ovat minulle tärkeitä aina toisinaan. Esim. ystävyyssuhteissa se, että huomaan toisenKIN pitävän niitä yhteyksiä. Ja muutenkin pitävän arvossa. Ei ne mitään isoja juttuja ole, lähinnä kai se ajatus siinä se tärkein. Ymmärrän toki, että minulla tuo piirre on varmaankin ylikorostunut verraten siihen mitä sen pitäisi olla. Mahdollisesti. En vain oikein voi itselleni mitään, että jos toinen hiljenee, on passiivineni tai jos vastaakin niin ei itse aktiivisesti ota yhteyksiä tai pidä yhteyttä oma-aloitteisesti (halua nähdä, soittele joskus, aloita itse netissä keskustelua edes joskus yms) niin minusta tuntuu että se toinen ei välitä. Että ottaessani yhteyttä roikun. Vaivaan. Häiritsen. Olen turha.

Ahdistavaa.

Toisaalta tuossa käy usein niin että olen hiljaa ja joko toinen ottaa yhteyttä tai ei ja asia sillä selvitetty, mutta sitten on sellaisia ihmisiä joita en vain halua menettää. Pelkään menetystä aivan järkyttävästi ja koska en oikeasti taida edelleenkään uskoa sisimmässäni olevan paljonkaan arvoinen olen siitä menetyksestä aivan varma. Joskus sitä tulee miettineeksi tekohengittääkö joitain ihmissuhteita menetyksen pelossaan? Ajatuskin jo sattuu. Kun ei niitä läheisiä ihmisiä, niitä tosi rakkaita ja luottoihmisiä enää juurikaan ole. Ei niitä ole minulla koskaan kauheasti ollutkaan ja niistä rakkainakin pitämistäni on kadonnut maailman myrskyihin suurin osa.

Kai sitä pitäisi osata antaa vain olla. Tai osata irtautua. Vähintään laittaa ihmiset siihen arvojärjestykseen jotka ovat milloinkin ansainneet. Mutta kun se ei ole helppoa. Minulle varsinkaan. Luultavasti olen aika raskas ystävänä sitten. En tiedä. Ei tuo piirre kyllä kovin usein edes tule eteen. Nyt vaan taas huomaan, että asia vaivaa.

*huokaus*

Kun sitä osaisi olla määrätietoisempi ja vahvempi.

Ja ennenkaikkea tuntisi ja ajattelisi vähemmän! :D