Sellainen normipäivä mitä nyt tuo sairaus kiusaa edelleen vähän. Ja kestosairauskin jonkin verran muistuttelee itsestään. Olen vissiinkin murehtinut liikaa. Pitää huolta pitää itsestään paremmin. Joku kommentoi viime tekstiin, että pää pystyyn ja se on kyllä totta. Muutenkin sitä voi kyllä itse aika paljon vaikuttaa itsekin fiiliksiinsä. Ei minusta varmaan yksin ole tanssikursseille menemään sentään, mutta kuntosalin tuossa aloitan taas kunhan lapsen päivähoito pääsee syksyllä vauhtiin ja löytää rytminsä. Pidin siitä harrastuksesta kaikkineen ja se paransi fiiliksiä niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Tunnen omatunnontuskia siitä että tavallaan pakotan exää pitäytymään edes jotenkin sovitussa tietyissä asioissa. Mietin pääni puhki välillä, että onko se oikein? Onko oikein potkia persuksille, kun nähdäkseni kuitenkin kummallekin ne välit ja näkemiset ovat tärkeitä? Vai näenkö tilanteen väärin? Välillä mietin sitäkin, että pitäisikö exän vain antaa sanella näkemiset? Kai sitä miettii sitä, että näkyykö sitten kuitenkin se vastentahtoisuus sielä? Mutta kun en lapsesta tai exästäkään sellaista kuvaa saa oikeastaan. Lähinnä tuntuu vain, että antaisi olla kun se on helpompaa. Hän on vanhemmuudessa vähän sellainen jättäytyjä jos se on mahdollista.. Kun vanhemmuuteen pitää heittäytyä ja yrittää parhaansa. Ei siinä kukaan taida olla seppä syntyessään?
Mene ja tiedä.
Mutta.. Oli miten oli, niin tänään oli kuitenkin ihan mukava päivä ja minulla oli oikein mukava pieni poika seuranani. Siivoiltiin yhdessä. Käytiin sielä ja tuolla ja hoidettiin asioita ja viihdyttiin keväisessä puistossa. Käytiin hänen kavereillaan ja sen sellaista.
Ja eilen..
Eilen pelastettiin kastematoja sateen ropistessa niskaan. Tietenkin! Raukat kun liiskautuivat asfalttiin. Naapurit tuntuivat vähän ohimennessään ihmettelevän, mutta loppujen lopuksi tuntuivat ymmärtävän meidän pieneen pelastusprojektimme. Ainakin lapsen selityksiin nyökyttelivät kovin ymmärtäväisesti..
Että, sitä on jo esittäydytty täälläkin vissiin aika mielenpainuvasti naapurustolle.. :D
Tunnen omatunnontuskia siitä että tavallaan pakotan exää pitäytymään edes jotenkin sovitussa tietyissä asioissa. Mietin pääni puhki välillä, että onko se oikein? Onko oikein potkia persuksille, kun nähdäkseni kuitenkin kummallekin ne välit ja näkemiset ovat tärkeitä? Vai näenkö tilanteen väärin? Välillä mietin sitäkin, että pitäisikö exän vain antaa sanella näkemiset? Kai sitä miettii sitä, että näkyykö sitten kuitenkin se vastentahtoisuus sielä? Mutta kun en lapsesta tai exästäkään sellaista kuvaa saa oikeastaan. Lähinnä tuntuu vain, että antaisi olla kun se on helpompaa. Hän on vanhemmuudessa vähän sellainen jättäytyjä jos se on mahdollista.. Kun vanhemmuuteen pitää heittäytyä ja yrittää parhaansa. Ei siinä kukaan taida olla seppä syntyessään?
Mene ja tiedä.
Mutta.. Oli miten oli, niin tänään oli kuitenkin ihan mukava päivä ja minulla oli oikein mukava pieni poika seuranani. Siivoiltiin yhdessä. Käytiin sielä ja tuolla ja hoidettiin asioita ja viihdyttiin keväisessä puistossa. Käytiin hänen kavereillaan ja sen sellaista.
Ja eilen..
Eilen pelastettiin kastematoja sateen ropistessa niskaan. Tietenkin! Raukat kun liiskautuivat asfalttiin. Naapurit tuntuivat vähän ohimennessään ihmettelevän, mutta loppujen lopuksi tuntuivat ymmärtävän meidän pieneen pelastusprojektimme. Ainakin lapsen selityksiin nyökyttelivät kovin ymmärtäväisesti..
Että, sitä on jo esittäydytty täälläkin vissiin aika mielenpainuvasti naapurustolle.. :D
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.