Maanantai lopuillaan. Viikonloppu oli ja meni omalla painollaan. Sitä koittaa aina kun lapsi on kotona niiksi viikonlopuiksi keksiä jotain mukavaa. Oli vierailua, oli kavereiden näkemistä, teatterissakin käytiin ja eräässä lasten tapahtumassa. Sen normaalin arjen lisäksi.  Kaipa siinä sitä jo olikin. Niin ja.. Vuokrattiin me elokuvakin. Lapsi sai valita, jonka seurauksena katsoimme sitten pikkuoravia. :D

Sellaista pientä, mutta mukavaa. :)

Teatteriesitys oli kaupungin lapsikeskuksen tarjoama edullinen nimenomaan pienille lapsille tarkoitettu. Olemme käyneet paljonkin katsomassa tarjontaa. Osa on kiinnostanut lasta enemmän kuin taas osa, mutta aina hän kovin innoissaan lähtee ja jaksaa istua nätisti. Jos tarina ei kiinnosta sillä haavaa, niin katsoo sitten vaikka näyttämövaloja. :D Elämys kai ihan itsessäänkin. Veikkaisin. Nyt taisi ongelma olla vähän hidas alku, mutta loppu taisi kruunata kaiken. Lapsi kun pääsi mukaan esitykseen. On nyt sitä mieltä, että hänestä ei tulekaan rokkilaulajaa vaan näyttelijä. Rumpali-NäyttelIjä. :D

Saa nähdä mitä tyypistä tulee. :)

Olen ollut tuhma ja varannut kissanpennun. Pienen oikean kissanpennun! Olen haaveillut kissasta lähes siitä asti kun edesmennyt Katti Karvahattu tuli tiensä päähän. Se oli rankkaa aikaa kaikkineensa. Suuri suru kaiken muun silloisen ahdistavan lisäksi. Elämä kuitenkin jatkuu ja yhtenä merkkinä siitä joulun aikoihin talouteemme astelee uusi kisunen valtaamaan kissan paikan tässä huushollissa. Tulee olemaan mielenkiintoista tutua ihan uuteen kaveriin. Eikä itselle ole maatiaista ollutkaan sitten lapsuusaikojen. Tällä kertaa mietin asiaa pitkään, mutta lopulta sydämen sulatti eräs koditon kissarukka. Katsellaan miten kehittyy, mutta jos ei nyt mitään ihmeellistä satu niin kissan pitäisi muuttaa meille. :) Joskus suunnittelin alkavani hulluksi kissanaiseksi. Pitää kai sitä nyt sitten harjoitella. :D

Iloisia asioita. Jotain odotettavaa.

Noin muuten..

En tiedä. Sitä menee ihan hyvin ja on iloinenkin. Sitten jonain lyhyinä hetkinä sitä tuntuu itsensä aika orvoksi jotenkin. En oikein usko, että se on yksinäisyyttäkään. En minä yksinäinenkään ole, oikeastaan sosiaalisessa puolella tapahtuu enemmän kuin pitkiin aikoihin. Se kai vaan on se tyypillinen juttu, se että niistä joista haluaisi kuulla niistä ei kuule kuin yksittäisiä kaikuja ja vaienneita kuiskauksia. Niin hiljaisia, että sitä ei ole aivan varma kuuleeko omiaan. Ainakin on aivan varma siitä, että tulkitsee omiaan. :D

Mutta maailma on. Elämä on.

Ja sitä rataa.

Onneksi, vaikka tuo edellä oleva onkin totta, niin se on vain osatotuus. Sillä niin paljon kun voikin olla surullisia asioita ja pettymyksiä, niin paljon mahtuu myös iloisia asioita tähän omaan elämäänikin. Elämä on monisyistä ja värikästä. Onnea ja iloa kyllä kokee kun antaa silmänsä olla auki. Ehkei sitä saa sitä mitä haluaisi, mutta paljon kuitenkin muita ilon ja onnen arvoisia asioita on meillä kaikilla. Uskon näin.

Ehkä sitten olen vähän höppänä.
Itse asiassa se on aika luultavaa.