Senkin kyllä tajusi jotenkin hyvin viiltävän selvästi kuinka sitä tasavertaista kumppania vierelleen kaipaisi. Sellaista, jonka kanssa voisi aidosti kaiken jakaa. Tuntea itsensä rakastetuksi ja rakastaa takaisin koko sydämestään. Jonka kainaloon käpertyä iltaisin. Jonka kanssa elää iloineen ja suruineen tätä arkea. Johon luottaa. Jota pitää hyvänä.

Se olisi minulle paljon enemmän arvoista kuin mikään maailman lottovoitto tai muu maallinen mammona. En minä sellaista kaipaa niinkään. Oikeasti. Mutta sitäpä ei saakaan rahalla, eikä vissiin mitenkään muutenkaan. Tässä maailmassa. Ainakaan siltä taholta, jota itse rakastaisi. Maailma on kummallinen paikka. Rakkaus on täyttä arpapeliä. Ja se on toisinaan aika surullista.

Eikä sitä kykene tajuamaan, tai oikeastaan.. En halua enää edes yrittää järkeillä tuota asiaa. Siitä tulee liian pahamieli. Kyyninen olo. Sitä näkee kaikessa hyvässä ja ihanassakin vain pahaa ja ilkeää - eikä sellaisessa maailmassa ole hyvä elää. On parempi olla miettimättä. Oikeastaan.