Jäin miettimään eilisen kirjoitukseni loppua ja tulin todenneeksi, että huijasin vähän. Olen minä parisen kertaa elämässäni koittanut kilpailla, tavallaan. Ensimmäinen koitos oli lapsena, koskien suhdetta äitiini. En minä kuitenkaan koskaan osannut olla sellainen tytär kuin olisi pitänyt olla ja aikuisena sitä lakkasi yrittämästä pikku hiljaa. Etäistä suruahan tuo tulee varmaan aina aiheuttamaan silti. Kaiken kanssa kuitenkin oppii elämään. Ihmissuhteisiinhan ne mutkin vastaavat kerrat liittyvät. . Ehkäpä noiden kokemusten takia sitä ei ihmissuhteita enää jaksakaan. Tuntuu loputtomalta kilpailulta ja väistämättömältä hylkäykseltä jossain vaiheessa. Kokoajan pitäisi tsempata ja olla jotain muuta kuin on, että kelpaisi. Tai vähintään olla tyrkyttämässä itseään. Ja jos ei sitä "saa omaksi" jonka haluaisi, niin sitten pitäisi vain "ottaa joku muu" tai vähintään jatkaa etsimistä täydellä teholla koska: "kyllähän meressä kaloja riittää!"

Yäk! :D



Mutta niin..

Lapsonen nukkuu päiväuniaan onnellisena sammakkohuopansa alla sängyssäni. Ollut tämä päivä häneltä aika turhautumaa täynnä. Yskä ollut aika kova ja sitä tässä nyt on sitten kuunneltu ja muitakin oireita seurailtu. Lämpöilyä ei ole ollut enää tänään, mutta eilen vielä oli. Jos sitä huomenna sitten uskaltaisi jossain käydä? Katsellaan. Tylsäähän meillä molemmalla alkaa olla ja asuntoakin saa olla raivaamassa kokoajan siistimmäksi lapsen repiessä tylsyyksissään kaikki tavaransa keskilattialle. Huh. Kunhan sairastamisen vaiva nyt tällä kertaa olisi tässä.. Sitä toivon *kopkop*